Äitinä olemisen ihanuus

Olen ammattini puolesta tiennyt lapsista ja lasten kasvatuksesta jo mielestäni paljon. Ensimmäisen kerran kuitenkin järkytyin siitä, miten vähän tiesin vauvoista omilla babyshowereilla, sillä tietovisan kysymykset rokotuksista, uniasennoista ym. masensivat minut totaalisesti. En tiennyt juuri mitään. Nyt seitsenviikkoisen äitinä ajattelumaailmani on kääntynyt siihen suuntaan, että äitiys opettaa. Siksi mitään ei ilmeisesti kannata stressatakaan etukäteen. 

Elämäni oli ennen lasta aika kiireistä: treenasin voimanostoa tavoitteellisesti, olin aktiivisemmin mukana järjestötoiminnassa, näin kavereita tiuhemmin. Äitiys on tehnyt minulle palveluksen kiireen suhteen: saatan olla useamman päivän käymättä yhtään missään, sillä viihdyn kotona jokeltelemassa lattialla pojan kanssa. Ja jos haluan käydä jossain, ei lapsi minua asiassa estä. Viime viikonloppunakin olimme viikonlopun yökyläreissussa kaverilla, koko kopla. Minä, mini ja koirat. Toki asiat täytyy tehdä hiukan eri tavoin kuin ennen mutta mitään en ole kokenut tähän mennessä mahdottomaksi. Olen aina sanonut ystävilleni, että meillä on täällä kotona aina avoimet ovet ja kahvia löytyy, vaikka minä en pääsisikään yhtä helposti kyläilemään kuin ennen. 

Aloitin tällä viikolla salitreenit yhdeksän kuukauden jälkeen. Yksi asia, mistä en tingi. Edellisessä postauksessa jo salilla käymisestä vauvan kanssa kirjoittelinkin. Istuin tänään treenin jälkeen autossa kymmenisen minuuttia ennen kotiinlähtöä. Oli mieletön tunne treenata kovaa monen kuukauden jälkeen ja huomata, ettei ihan paskassa kunnossa olekaan. En välitä, onko vaatteissani kulumia, ovatko hiukset silloin tällöin siivottomat ja puklussa tai silmäpussit polvissa. Se on äitiyttä ja olen sujut sen kanssa. Ja se pukee minua. Kuulen mieheltäni valehtelematta lähes joka päivä, kuinka kaunis olen. Se ei johdu miljoonasta kerroksesta meikkiä (ennen muuten meikkasin ihan järkyttävän paljon ja oikeasti miljoona kerrosta kerralla). Treenaaminen tuo minulle hyvän olo. Se kun pääsee viettämään parisen tuntia omaa aikaa hien hajuun ja ähellykseen, ja saa haastaa itseään. Se on äidin omaa aikaa parhaimmillaan, pieksee kasvohoidot mennen tullen. Ja tämä on vain minun mielipiteeni. En ole koskaan oikein osannut olla hirveän naisellinen: toki pidän uusista vaatteista silloin tällöin, mutta ahdistun nykyään aika paljon jos pitää laittaa korkkarit jalkaan ja lähteä vähän ”paremmin pukeutuneena” johonkin. Kaipaan joskus valehtelematta vähän yleellisyyttä itselleni esimerkiksi juuri kampaajan muodossa, mutta ne ovat asioita jotka pitää nyt tärkeysjärjestyksessä laittaa hetkeksi odottelemaan. Sitä varten on kaupan hiusväri ja mies, joka omistaa koneen sivukaljun tasaamiseen 😀

Väsymys on näkynyt minussa useana viikkona, ja lapsen itku menee ihon alle väsyneenä herkemmin. Kuitenkin äitiys pukee minua. Olen iloisempi, kun saan äitiarjessa lässyttää, hoivata, iloita hymyistä. Äitiysloma on tosiaankin lapseen tutustumista ja hänestä oppii joka päivä jotain uutta. Samalla opin myös äidillisyyttä. Mikä minussa on hyvää ja mikä ei oikein toimi. Mutta niitä negatiivisiakin asioita tarvitaan. On ollut useitakin päiviä, jolloin on ollut pakko myöntää neuvottomuutensa. Ennen se olisi häirinnyt useamman viikon kerralla. Nyt itseni soimaamista kestää korkeintaan pari päivää. Ja aion oppia vähentämään sitä entisestään.