Herätys! On imetyksen aika.

Tässä viikon aikana suunnitellessani tätä blogipostausta aiheesta imetys, olet hajoillut useaan otteeseen nauramaan sitä, kuinka typerää on antaa tiettyjen asioiden mennä ihon alle. Yksi niistä on juurikin tämä aihe liittyen ”tissittelyyn”. Tulen varmaan kirjoittamaan vielä useasti asioista, jotka otan liian usein raskaammin kuin pitäisi, mutta hormoonimylläkässä itkeminen on paljon helpompaa. Raivoaminen nousee myrskyämiseksi alle sekunnissa. Sen jälkeen on aina pakko siirtyä puolustuskannalle. Tissittelyhommissa minä hoidin alkuun sen itkemisen, lapsi raivoamisen. Äitinä aloin myös Kätilöopistolta asti hoitamaan itseni sekä lapseni puolustelun. 

Itsevarmana vakuuttelin alkuun kaikille, että aion katsoa tilanteen sen mukaan, kuinka maitoa tulee ja kuinka imetys kaiken kaikkiaan lähtee sujumaan. Olen mielestäni lyhytpinnaisin ja kärsimättömin ihminen, jonka tunnen ja jos jokin ei mene heti alkuun käsikirjoituksen mukaan, muutan suunnitelmia niin, että se on itselleni helpompaa. Tämä liittyy siihen, miksi aloin tituleeraamaan itseäni alusta alkaen paskaksi mutsiksi. Kätilöopistolla soitin kätilön paikalle joka kerta, kun imettäminen piti aloittaa, sillä en vain osannut veivata lasta sellaiseen asentoon, jossa hän pääsisi tissille täysimulle ja oikeanlaiseen asentoon. Ja kun se ei onnistunut heti, alkoi lapsella raivo. Syntyi ihon alle rajusti uppoava tilanne, jota siivitti minun itkemiseni ja itseni soimaaminen, kätilön painostus ja lapsen kiukku. Ja sitä jatkui kaksi yötä, koska homma ei sujunut niin että lapsi sai tarpeeksi maitoa. Pelattiin ruiskujen ja herätyskellon kanssa jotta saatiin lapsi ruokituksi ja sokerit asiallisiin lukemiin. Osa kätilöistä jaksoi kannustaa, että kyllä sinä vielä opit. Osa tuntui pitävän minua totaalisena luuserina, joka heittää hanskat tiskiin eikä ajattele, että tissimaito on sitä parasta lapselle. Ja voi armias sitä syyllisyyden tunnetta, kun aamiaisella joltain äidiltä käy imettäminen jopa yhdellä kädellä ja käytävältä kuuluu kehu, että hei lapsi oli jo toista tuntia tissillä putkeen, hyvin menee. No ei mennyt meillä.

Päästiin kotiin kun sokerit olivat nippa nappa hyvissä arvoissa. Ja lupasin tehdä töitä imetyksen suhteen. Kaksi päivää ja yötä minä jaksoin mieheni tuella veivata lasta kiinni liian matalaan nänniin raivon käydessä edelleen oman ihoni alle. Ruiskuhommia lisämaidon antamiseksi jatkettiin kotona, mutta herätyskello oli unohdettu ja jätetty Kättärille. En minä nukkuvaa lasta raaskinut herättää kesken unien koska raivo vain kasvoi tissillä potenssiin kaksi, jos kesken unien siirrettiin ruokailemaan. Kunnes toisena yönä itkin vain miehelle että tuo vain se pullo. Ja tutinkin taisin laittaa ennen sitä kuuluisaa kahden viikon tutittomuutta suuhun. Tunsin hirveästi syyllisyyttä. Ja yritin purkaa sitä selittelemällä yhdelle jos toisellekin syitä siihen, miksi valitsin pullon ja nannin.

Jostain löysin tahdonvoiman suodattaa imetyksestä aiheutuneen syyllisyyden jo parissa päivässä. On päiviä, jolloin lieviä ”throwbackeja” paskaan fiilikseen tulee ajoittain. Jos lapseni nyt alkaa sairastaa yhtäkkiä enemmän, en usko sen johtuvan pulloruokinnasta. Jos äidinmaidonkorvike tekee minusta laiskan, sitten se tekee. Laiskuuden kyllä voin toki allekirjoittaa monessa muussakin asiassa ( esimerkiksi roskien viemisen ja sohvalta nousemisen väli saattaa meillä vain mukavuudenhalustani johtuen venyä). Kyllä minä vähän siinä tissejänikin ajattelin, kun ne olivat kahden päivän jälkeen verillä ja kipeät. Joku saattaa sellaista kestää, mikä on hieno asia. Toivon, että jokainen tissittely tai pullottelu olisi jokaisen äidin oma asia, ja varmasti valinta jonka on tehnyt lastaan ajatellen eikä näiden valintojen haluaisi olevan kenellekään syy arvostella. Vaikka minulta kysytäänkin usein, miksi en imetä, kommentoin enää vain lyhyesti. Koska asiassa ei mielestäni ole mitään puolusteltavaa. Ja aika pitkän prosessin sain käydä päässäni, että uskallan sanoa tuonkin ääneen.