Viimeisillä raskausviikoilla neuvolassa kyseltiin toistuvasti, pelottaako synnytys. Minä vain letkeästi totesin, että ei kai semmoista pidä etukäteen stressata, menee miten menee. Olin kuitenkin toivonut voivani tehdä sen ihan alateitse, hien ja kyynelten kera. Hikea, kyyneleitä ja ärräpäitä riitti kyllä, mutta mikään ei kohdallani mene koskaan kuin Strömsössä. 

En ymmärrä miten joku voi synnytyksen käynnistymisen myllerryksessä muistaa tarkasti, koska soitettiin sairaalaan, paljonko ne supistusvälit olivat tai missä vaiheessa sai mitäkin lääkettä. Tässä reilun kahden viikon aikana minulta on ehditty kysellä, kuinka synnytys meni ja olen osannut kertoa sen mielestäni vain hyvin karsitusti. Enkä kyllä tahdo muistellakaan. Herra Z syntyi sektiolla elokuun kuudes. Siinä viiden pintaan. Sektio oli paras ratkaisu, mihin pitkittyneen käynnistyksen jälkeen voi päätyä. Ei niiltä keinotekoisten supistusten kivuilta ehdi ajatella muuta kuin kivunlievitystä. Perjantaina, kun jäimme Kätilöopistolle käynnistystä odottelemaan, se pelkokin oli ehtinyt hiipiä takaraivoon. Muistaakseni sitten klo 17 jälkeen iltapäivällä, sain ensimmäisen käynnistyspillerin (jonka nimeä en millään muista) alapäähän. Sen vaikutuksia odotellessa oli melko hyvä olo, eikä siitä tabletista juuri mitään seurannutkaan. Lauantaiaamuna oli olotila kuin supistuksia ei missään vaiheessa olisi ollutkaan. Avautumisesta en edes muista. Seuraava etappi kaiken sen ruokailuaikojen odottamisen välissä oli kalvojen puhkaisu klo 14.20. Tuonkin kellonajan tarkistin sairaalasta saadusta synnystyspaperista. Kalvojen puhkaisun jälkeen tuli pötköteltyä hetki, ja kun liikkeelle pääsi, alkoi vähän tapahtuakin. Yötä kohden tulikin sitten kipeämmäksi, mutta aukeamista ei niin tuon taivaallista tapahtunut. Kätilö kiikutteli sinä yönä kuumavesipulloa ja sen jälkeen jotain ihmeellistä sähkövempainta, jonka piti muka peittää alleen supistuskipu. Aivan turha kapistus. Muistan vaan supistuskipujen välistä sen, kuinka mies istuskeli huoneessa yöllä mun kanssa ja Lontoon kisat pyöri taustalla. Onneksi oli jotain muuta tekemistä ja ajateltavaa. 

Iltaa kohden aloin tulla kipeämmäksi, ja n. 22 maissa lauantaina siirryin synnytyssaliin. Lauantai-illasta jäi mielettömän hyvä muisto minua hoitaneesta kätilöstä, ja jos joskus pääsen kiittämään häntä vielä henkilökohtaisesti, aion tehdä niin. Synnytyssalissa sain epiduraalia ja sitä käynnistysainetta tippana ( olen oikeasti todella huono muistamaan lääkkeiden nimiä, koska suurin osa niistä on niin vaikeita lausua). Ja siitä lähti käyntiin keinotekoisten supistusten sarja, jotka eivät olleet mitään muuta kuin kipeitä eivätkä tehneet tehtäväänsä kohdunsuun kanssa lainkaan. Yö tuntui älyttömän pitkältä, koska en saanut mitään syötävääkään. Ainoa ravinnonlähde oli mehukeitto ja mehu, ja tuntui että nälkä pahensi kipuja entisestään. Mies viihdytti minua seuraamalla monitorilta muiden synnytyssalien tilannetta, ja kuulemma seiskasalissa käytiin yhtä pitkää maratonjuoksua kuin meilläkin. Saleihin tuli ja meni äitejä, joilla homma kävi kuin elokuvissa ja hetkessä kuului merkkiääni, joka ilmoitti vauvan syntymästä. Alkoi siinä itseäkin turhauttaa. Joka kerta, kun kätilö tarkisti minun tilanteeni, oli tilanne täysin sama. Jumissa viidessä sentissä. Itketti, turhautti ja aina välillä nauratti, kun mies keventää tunnelmaa todeten: ”Rakas, kyllä me seiskasali voitetaan.”.

Tuli sunnuntaiaamu ja iltapäivä, ja toisen tippakierroksen ja neljännen epiduraalin jälkeen lääkärikierroksella, manguin jo epätoivoisesti pääsyä saliin. Yleensä kuulemma olisi normaalisti vielä kokeiltu kolmatta tippakierrosta, mutta ärräpäitä päästellen totesin vain, että sektio kiitos. Lääkäri ja kätilökin olivat jo siinä vaiheessa samaa mieltä. 16.15 lääkäri soitti puhelun saliin ja 16.40 olin jo puuduteltavana leikkaussalin pöydällä. Kummallinen fiilis. Jalat ja vatsa rinnuksista alaspäin ihan tunnottomana. Tunnet kun lasta kaivellaan ronskin ottein kohdun syvyyksistä, mutta mikään ei satu. Lähinnä tuntui eräänlaiselta ” muljuamiselta”. 16.55 oli poika maailmassa ja kaikki se kipu unohtui, kun kuuli pienen rääkäisyn. Ja kyyneleitä saatteli tärinä. Ja lämmin olo, kun mies oli vieressä ja antoi suukon otsalle. Vaikka olo on kaukana hehkeästä, se rakkauden täyttämä olotila on jotain mieletöntä siinä kohtaa. Kaiken arvoista. Mies sai lapsen syliin ja lähti piltin kanssa osastolle, kun minua ommeltiin kasaan. Siinä kohtaa tuli kummallinen tärinä, ja oikean puolen käteen iski kipu. Anestesialääkäri rauhoitteli, että olotila ja tuntemus olivat ihan normaaleja kun ilmaa pakkautuu vatsaan. Ompeluun kuluva aika tuntui tärinän takia pitkältä. Mutta anestesialääkärillä oli keino tähänkin: huumoria peliin. Kuuntelin hänen juttujaan ja rentouduin. Pian päästiinkin heräämöön ja minulle sanottiin, että puudutuksen laskeminen ja jalkojen toiminen kestää yleensä noin tunnista puoleentoista. Pyh. Jalkani toimivat jo 20 minuutin jälkeen ja kulutin vain vajaan tunnin heräämössä malttamattomana. Halusin jo päästä vauvan luokse. Seitsemän jälkeen pääsin osastolle vauvan ja miehen luokse. Kipua oli vain vähän ja ilta menikin hyvässä fiiliksessä vauvaa ihaillessa.

Olen kirjoittanut tätä tekstiä jo aika monta päivää, sillä aina kun pääsee jatkamaan kertomusta, vauva päättää olla asiasta eri mieltä. Siksi loppua kohti tuli tekstin kanssa vähän kiire, mutta sitähän tämä vauva-arki on. Kahvi ehtii kylmettyä hyvin usein. Ruoka jää lautaselle. Päivällä unohtaa hoitaa käytännön asioita, kun pienellä miehellä tulee itku. Pääsin kahden yön päästä kotiin hyvävointisena ja sellaisena olenkin pääasiassa pysynyt muutenkin kotiin päästyäni. Luojan kiitos, että pääsin kotiin niin pian, sillä parin päivän päästä leikkauksesta, huonekaverikseni saapui nainen, jonka vierailla ei ollut mitään kunnioitusta vierailuaikaa kohtaan. Vieraita ravasi SOLKENAAN ja puheenkalkatus oli sitä luokkaa, että olisin pyytänyt bunkkeria jatkopäiville jos vielä olisi pitänyt yöpyä. 

Imetys oli se syy, miksi sairaalassa minua holhottiin niin kovin. Mutta se on sitten seuraava tarina.

J