California state of mind

Käydä jenkeissä

Pääsin yliviivaamaan yhden kohdan omalta bucket listaltani viime kesänä, kun heitettiin reissu Kaliforniaan, Los Angelesiin. Tuonne pikaruuan ja filmitähtien luvattuun maahan, jossa kaikki on suurempaa. Jenkkeihin matkustaminen on ollut ehkä yksi ensimmäisistä asioista, jonka olen jo pikku tyttönä rankannut ”täytyy tehdä ainakin kerran elämässä”- listalle. Erityisesti länsirannikolle osasin haluta siitä hetkestä alkaen kun katsoin teinityttönä O.C:ta telkkarista. Mikään ei ollut siistimpää kuin ne maisemat, ja ihmiset. Halusin esimerkiksi nähdä sen pömpelin, jossa Marissa kävi iltaisin aina itkemässä. No, nyt sekin on nähty. 

(Osa kuvista on äärettömän huonolaatusia, koska otin suurimman osan kuvista reissun aikana puhelimella. Armoa kiitos!)

En ole elämäni aikana matkustellut todellakaan paljon. Viime vuoden jenkkireissu oli itseasiassa ensimmäinen reissu Euroopan ulkopuolelle. Ikimuistoinen reissu olikin. Mulla ei ole minkään matkan jälkeen koskaan tullut samanlaista fiilistä kuin viime vuonna. Nyt voidaan oikeestaan alkaa puhumaan jo ehkä Kalifornia-päähänpinttymästä *for real*. En matkan jälkeen ajatellut varmaan kahteen kuukauteen mitään muuta kuin mennyttä matkaa. Selasin kuvia puhelimella joka päivä. Muistelin reissua, ja niitä paikkoja. Muistelin ihmisiä, ja tapahtumia. Uskon, että niillä, ketkä seuraa mua Instagramissa, meni varmaan jo tunteisiin. *mulla olis ainaki menny* Tyyppi julkaisee joka viikko kuvia yhdeltä kahden viikon lomamatkaltaan vielä puoli vuotta reissun jälkeen. Sillä hetkellä Suomi, kylmyys, lumi, arki ja kaikki se tuttu ja tavallinen tuntui vaan niin pahalta. Pahemmalta kuin koskaan aiemmin. Ainoa asia mikä mua lämmitti, oli ne kuvat puhelimessa. 

Kuulostaa ehkä aika creepyltä, että ihminen voi olla näin sekaisin yhdestä kaupungista, mutta uskon, että nää mun fiilikset johtuu juurikin siitä, että en oo aikasemmin reissanut paljoakaan. Kalifornian reissu oli mun ensimmäinen matka Euroopan ulkopuolelle. Paikkaan, joka on täynnä niitä mestoja, joita me kaikki on nähty elokuvissa ja tv-sarjoissa. Paikkaan, jonne pääsemisestä en ole osannut kuin koko pienen ikäni haaveilla. Kaikki ne mielikuvat, jotka olin Losista luonut, osoittautuivat kutakuinkin kaikki täysin oikeiksi. Uskon, että tämä on se syy, miksi Kalifornia vei mun sydämen.

Ihmiset oli se ainoa asia, jossa mun omat ennakkoluulot osoittautuivat vääriksi. *perkeleen ennakkoluulot* Kaikki ihmiset, kehen me törmättiin reissun aikana, olivat todella ystävällisiä. Joka ikisessä paikassa ihmiset tervehti, tuli kysymään mistä ollaan, miksi ollaan siellä ja mitä me meinataan tehdä. Muistan, että yhdessä ostoskeskuksessa eräs ihana tyttö ei voinut uskoa, että me ollaan Suomesta, koska meidän pukeutumistyyli oli kuin suoraan jenkkien musavideoista. *huutonauru* Luulen, että tämän kommentin jälkeen mun katu-uskottavuus ei ole koskaan ollut niin korkeella. *Iisalmesta ihmeen hyvää* Aluksi se jatkuva kysely saattoi jopa ahdistaa, milloin tajusin kuinka peräkylän perttejä me suomalaiset ihan oikeesti ollaan. Kuinka moni suomalainen menee kysymään ulkomaalaiselta Suomessa, että mistä ootte, mitä teette ja oletteko viihtyneet? Tai no voi kyllä mennä, mutta tarkoitusperät eivät luultavasti ole ollenkaan samat. 

Toki Losi on alueena myös todella vaarallinen, ja ihmisiäkin siellä on todella moneen lähtöön. Eikä kaikki ole lainkaan ystävällisiä. Otettiin etukäteen selvää paikoista, joihin turistina ei todellakaan kannata mennä. Jengit ja ammuskelu on siellä ihan arkipäivää. Mikäli ajat tietylle alueelle väärän värisellä autolla, saatat päästä hengestäsi. Tai jos menet tietylle alueelle väärä lippis päässä, saatat päästä siitäkin syystä hengestäsi.*crazy world, sano savolainen* Ajettiin yhtenä päivänä Hollywoodin alueella autolla, ja radiossa kerrottiin muiden uutisten lomassa, että Beverly Hillssin alueella liikkuvien kannattaa olla varuillaan, koska siellä liikkuu musta Range Rover, jonka ikkunasta osoitellaan aseella. Kuinka monta kertaa Jaajo on huomauttanut samantapaisesta asiasta Aamulypsyssä? Niinpä. Oli siinä kuulkaa taas savon oma tyttö silmät suurena ja kakat melkein housussa.

Aurinko. Rannat. Ihmiset. Surffaaminen. Elämästä nauttiminen ja yhdessä oleminen. Semmosena se Kalifornia meille reilun kahden viikon aikana näyttäytyi. Meidän reissun aikana jenkeissä vietettiin Labor Day-nimistä juhlaa. Labor Day on kesän loppumisen juhla, jota vietetään joka vuosi syyskuun ensimmäisenä maanantaina. Labor Dayn aikana ihmiset juhlivat ja nauttivat kesästä virallisesti viimesen kerran. Tää seikka oli jotenkin vähän huvittava, koska Labor Dayn jälkeen Losissa alkoi vasta kunnon hellejakso. Siisteintä oli kuitenkin huomata se, että Labor Dayn aikana ihmiset, kokonaiset perheet ja suvut kerääntyivät rannoille ja huviloilleen grillaamaan ja nauttimaan. Huomasin, että monessa paikassa oli grillaamassa ja viettämässä iltaa niin vanhempia kuin nuoriakin. Oli hiton siistiä nähdä, että ihmiset nauttii kesän loppumistakin perheenä, tai koko suvun kesken. Yhdessä. 

Erityisesti ranta-aluella mää tykkäsin ihmisten aktiivisuudesta. Ihmiset lenkkeili, nautiskeli, surffasi ja kaikesta tästä tekemisestä huokui oikea elämän ilo. Eläkkeellä olevat (ainakin oletettavasti) herrasmiehet pakkasivat aamutuimaan lava-auton kyytiin surffilaudat ja painoivat autolla beachille ottamaan aamuaallot vastaan. Siis voiko olla mitään parempaa tapaa viettää eläkepäiviä? Minä en ainakaan keksi.

No sitten se ruoka. Hampurilaisia. Pitsaa. Kiinalaista. Hampurilaisia. Starbucksia. Jäätelöä. Pitsaa. Kiinalaista. Näistä oli meiän ruokavalio tehty koko reissun ajan. Mää otin sen asenteen jo lähtiessä, että en aio ressata yhtään mistään koko matkan aikana. En syömästäni ruuasta, enkä rahanmenosta. En mistään. Onnistuin tässä vallan mainiosti. Uskon kyllä, että verisuonet kiittivät luojaansa kun päästiin kotiin, mutta kyllä se nauttiminen oli kaiken tämän arvoistakin. Ja mitä shoppailuun tulee, mää sekosin täysin. Outletit ja ostoskeskukset tarjosivat parastaan. Mun ole tehnyt mieli reissun jälkeen juurikaan shoppailla Suomessa, koska matkalla koki sen kuinka paljon halvemmalla samoja kamoja saa paikasta, josta ne meille tänne Suomeen tuodaan. Tästä, jos jostain, mä olen katkera.

Ruoka ja shoppailu oli ehdottomasti niitä kivoja lisäbonareita. Siisteintä koko reissussa oli kuitenkin se, että oikeesti näki ne kaikki mestat, joita on nähnyt jo pikkumuijana televisiossa. Ne mestat, joiden olemassa olon on aina tiennyt, mutta ei ole koskaan voinut kuvitella niitä näkevänsä. Sitten kun sä näet ne paikat omin pikku silmin, seisot sen Hollywood-kyltin kupeessa. Pääset Santa Monican laiturille. Syöt pikaruokaa. Nautit auringosta. Kuuntelet jenkkimusaa. Fiilis on uskomaton. *juntti*

Tottakai nyt täytyy muistaa, että tämä pelkästään hyvä ja positiivinen ajatus Kaliforniasta ja Losista on tullut mulle vain ja ainoastaan reilun kahden viikon lomamatkan perusteella. Enhän mä tiedä todellisuudesta koko maasta, osavaltiosta tai kaupungista yhtään mitään. Millaisia kansalaisten olot siellä oikeasti on? Millainen paikka Kalifornia on asua? Kuinka päättäjät kohtelevat kansalaisia? Ehdittiinhän mekin nähdä jo kahden viikon aikana tietyissä kaupunginosissa todella köyhiäkin ihmisiä. Enkä mä siis todellakaan väitä, että Kalifornia tarjoaa kaikille kansalaisille todella auvoista ja rikasta elämää. Mä olen oikeasti nähnyt Kaliforniasta vain pinnan, enkä yhtään enempää. Mulle kuitenkin riittää se, millainen paikka Kalifornia oli minulle. Millaisen vaikutalman minä siitä sain. Se riittää, ja sellasena minä haluan mielikuvanikin säilyttää. 

Reissu opetti mulle todella paljon rahan säästämisestä. Ennen viime vuoden matkaa en ollut säästänyt rahaa oikeestaan koskaan, ja oon ollu kuitenkin kotoa pois muutettuani lähes koko ajan töissä käyvä ihminen. *säälittävää, tiedän* Palkka on aina tullut, ja palkka on aina myöskin mennyt, kaikkialle muualle kuin säästötilille. Kun sain säästettyä ekat rahat lentoihin, tajusin, kuinka helppoa säästäminen loppupeleissä kuitenkin on. Tajusin, että ei äitit puhu paskaa paasatessaan ”arjen valinnoista”, koska niitä ne nimenomaan on. Arjen valintoja. Viimeistään paikan päällä tajusin, kuinka paljon se muutaman kuukauden pieni kituuttaminen ja rahan säästäminen oikeesti palkitsee. En tiedä ehkä mitään parempaa. 

Tää teksti antaa ymmärtää, että mää oon pieni savolaistollukka, joka pääsi kerran suureen maailmaan. Oli siellä silmät suurena ja ihmetteli maailman meininkejä. Tarkemmin ajateltuna asiahan on juurikin näin. Väitän silti, että tää reissu avasi mun silmät kokonaan matkustelun suhteen. Siellä mä tajusin kuinka paljon maailmassa on paikkoja, joita haluan nähdä ja kokea. Kaikkea tätä saa, kun haluaa tarpeeksi. Tekee sen eteen töitä. Ja säästää.

Seuraava lento, johon aion hypätä, lähtee Helsingistä Los Angelesin kansainväliselle lentokentälle 26. elokuuta. Vielä ainakin kerran. Ensi vuonna haluan nähdä jo jotain ihan muuta. En malta odottaa, että pääsen lentokentälle juomaan Starbucksia, päivittämään Instagrammia ja toteamaan, että mä olen lomalL.A. 

Ota minut ainakin vielä kerran, Kali-vitun-fornia. 

xxx