EKA *mitä tähän ny keksis*
Nyt on poistuttu omasta tutusta ja turvallisesta ympäristöstä niin, että rytinä käy! Tässä mä nyt kirjotan blogini ensimmäistä postausta ihan muina naisina, eikä mua kiinnosta yhtään mitä ajattelen tästä tekstistä itse vuoden päästä, tai vielä vähemmän mua kiinnostaa se, mitä joku muu ajattelee tästä tekstistä just nyt. Ja tämä tämmönen ajattelutapa ei ole ainakaan mulle ollut aikasemmin mikään itsestäänselvyys.
Sinällään oman blogin pitäminen ei ole mulle täysin uutta kauraa, koska kutakuinkin pari vuotta sitten päivittelin säännöllisen epäsäännöllisesti sen hetkistä blogiani. Lueskelin eräs päivä vanhan blogin postauksia ja voin todeta, että se blogi on sisällöltään todiste mustaa valkealla siitä, että ihminen voi todellakin kasvaa henkisesti erittäin paljon parissa vuodessa. Myös blogin kuvat herättivät päässäni yksi toisensa jälkeen yhä suurempia kysymysmerkkejä. Pari vuotta sitten elin blogin suhteen aikaa, jolloin pyrin pitämään blogin kaikin keinoin kaikilta tutuilta salassa. Se oli koko maailman pysäyttävä shokkiuutinen, jos joku tuttu kertoi lukeneensa blogiani. Pelkäsin ihmisten mielipiteitä ja reaktioita. Pelkäsin negatiivisia kommentteja. Halusin olla niin kuin muut, enkä voinut tehdä mitään mikä saattaisi ristiriitaisia kommentteja tai poikkipuolisia sanoja. Viimeistään silloin kun tapasin Mikan, blogin pitäminen loppui kun kanan lento. Piilotin blogin hätäpäissäni välittömästi, koska enhän mä nyt voinut kertoa tuntemattomalle ihmiselle, josta olen kiinnostunut, että ”Hei! Mulla on muuten blogi”. Ja mikä kamalinta, jos Mika olisi löytänyt mun blogin ihan sattumalta. Kelatkaa miten kamalaa se olis ollut?! *awkward silence*
Edellisen blogin lopettamisen jälkeen, oon miettinyt usein, että olispa kiva päivitellä blogia. Jakaa omia ajatuksia ja kuvia, kaikkia niitä turhanpäiväisiä. Rupesin muutama päivä sitten pohtimaan, että minkä takia mä en sitten pistäisi blogia pystyyn? Mikä blogin perustamisessa tekee mulle niin suuren kynnyksen, että mä en voi sitä tehdä, vaikka haluaisin? Mistä se hattu oikein puristaa? Oon pitäny itteeni aina jotenkin vahvana tyyppinä, jota ei kiinnosta muiden mielipiteet ja joka tekee niin kuin itse haluaa välittämättä toisten mielipiteistä tai reaktioista. Mun mielestä tässä piilee nyt yks aika helvetin iso ristiriita: vahva ihminen, joka ei välitä muiden mielipiteistä, ei voi pitää blogia, koska pelkää sitä, mitä muut ajattelee? Tajusin, että en mä oikeesti niin vahva ja itsenäinen olekaan, mitä olin luullut. Osittain mua blogin pitämisessä jollain tavalla arveluttaa myös se, että miksi minä, tavallinen nuori neito, pitäisin blogia? En mä ole samanlainen kuin ne muotibloggaajat, jotka ostavat joka viikko uudet kengät, käyvät päivittäin ulkona syömässä ja blogikokouksissa, kerran viikossa on myös blogijuhlat, perjantaisin juodaan Bollingeria, lauantaisin käydään ostamassa uusi luikkari ja sunnuntai on hemmottelua täynnä. Välillä havahdun siihen, että oikeesti ajattelen noin. Ajattelen, että ei mun elämä ole tollasta. Ketä muka kiinnostaa tavallisen nuoren naisen elämä? Tunnistan itessäni hippasen ”mulla ei ole mitään, tolla on kaikkea”-ajatusmaailmaa, kunnes mä onneksi tajuan pudottaa itteni maan pinnalle. A) bloggaajien elämä ei ole niin timanttista mitä se tekstien tai kuvien perusteella antaa ymmärtää. Kuvat ja tekstit eivät kerro koko elämää. Hekin viettävät (ainakin oletettavasti) melko tavallista elämää, johon bloggaaminen on tuonut lisäetuja ja mahdollisuuksia B) Miksi mun pitäisi olla samanlainen kuin muut? Miksi kaikkien blogien pitäisi olla samanlaisia? Miksi ylipäätään vertaan itteeni muihin? C) Miksi edes mietin, että ketä kiinnostaa lukea tätä blogia? Perimmäinen tarkoitushan on tehdä tätä kuitenkin itselleni, ja omaksi iloksi. D) Ketä oikeesti edes kiinnostaa kellä on blogi ja kellä ei? Blogin pitäminen ei tänä päivänä ole todellakaan mikään big deal. Nää seikat on nyt niitä asioita, mitkä on tehny mun blogin alottamisesta hankalaa, vaikka olen sitä niin pitkään miettinytkin. Näillä seikoilla mä olen itse rakentanut muurin, joka mun täytyy myös itse rikkoa. Ja sen mä teen nyt. Juuri tällä hetkellä. *nyrkki* (rikottu)
Muistelen tätä hömppäpömpän suoltamista ja ajatusten jakamista todella lämmöllä. Jollakin tavalla blogin pitäminen oli todella terapeuttista hommaa, koska mä olen ihminen, joka tykkää tarinoida ja kertoa asioita. Ja jos ihan totta puhutaan, mulle tulee melko usein ihan yhtäkkiä semmonen olo, että tekis mieli kirjottaa vaikka Facebook-statuspäivitys, vaikka mulla ei sillä hetkellä mitään todellakaan tärkeää asiaa olisikaan. Ensinnäkään Facebook ei mun mielestä ole oikea paikka vuodattaa asioista, ja toisekseen en halua olla Facebookissa se, joka kirjottelee sinne joka päivä, ja jonka nimi pomppaa aina ensimmäisenä esille Facebookkia selatessa. Ja kolmannekseen, suurinta osaa ne tilapäivitykset aivan varmasti vaan vituttaa. Vaikka toki sinne oman elämäni ja Facebookkini herrana saisin kirjoittaa just sitä, mitä sylki suuhun tuo, eikä mun todellakaan tarviisi miettiä ketä vituttaa ja ketä ei, mutta ihan muiden ja omani mukavuuden huomioon ottaen ajattelin, että ehkä mun pitäisi perustaa blogi? Paikka, jonne mää saan syytää sitä shaibaa niin paljon kuin sielu sietää, ja täältä sitä voi lukea vaan ne, ketkä sitä oikeesti haluaa lukea. Haluan myös pysyä elämässäni aktiivisena ja tehdä asioita, ja uskon, että tätä tarkoitusta blogin pitäminen tukee todella paljon.
Ja huomattavasti lisäpotkua tälle blogin perustamiselle antoi myös uusi kompakti järjestelmäkamera, joka kotioutui toissa päivänä. Olympus Pen, maailman nerokkain keksintö, minun silmäteräni. Jo ennen Instagramin kulta-aikaa, oon tykänny räpsiä paljon kuvia vähän milloin mistäkin, ja muokkailla niitä. Instagramin voimaantulo on tietenkin vain ruokkinut tätä kiinnostuksen kohdetta. Käytän oikeesti päivästäni todella paljon aikaa kuvien muokkaamiseen. Uskon, että jos mulle maksettaisi kuvien muokkaamiseen käytetystä ajasta liksaa, mulla lepäis tuhansia euroja tilillä. *facepalm* En missään nimessä väitä, että olisin valokuvaamisessa erityisen lahjakas, ja kun puhun kuvien muokkaamisesta, tarkoitan siis lähinnä puhelimien appeja. *double facepalm* Eli ammattilaisten kuvanmuokkausohjelmat ei todellakaan oo meikäläisen heiniä. Kova halu mulla olisi kuitenkin kehittyä niin valokuvaamisessa kuin siinä muokkaamisessakin. Otetuista ja muokatuista kuvista julkaisen kuitenkin vain murto-osan, joten tässäkin kohtaa aloin miettimään, että olisiko oma blogi se paikka, missä voisi julkaista vaikka kaikki kuvat jos haluaa? Enkä mä kuutta sataa halunnut kamerasta maksaa sitä varten, että laitan ne kuvat tietokoneen kuvakansioihin vanhentumaan.
Nyt kun tästä alkuhässäkästä on päästy *thank god* niin kerronpa nyt itestäni tähän alkuun ihan vaan sen verran, että oon Anni, 24-vuotias NAINEN, Jyväskylästä. Sanaa ’nainen’ en kirjottanut isolla siksi, että olisin miesmäinen tai miehen näkönen *huutonauru* vaan siksi, että tajuaisin jo itsekin, että mä alan oikeesti olemaan aikuinen, enkä enää mikään pikku tyttö (tää fakta hämmentää mua välillä tosi paljon, ja yritän ollakin ajattelematta koko asiaa). Intohimoina mun elämässä on tällä hetkellä hyvä ruoka, kaikki vaatteisiin ja tyyleihin liittyvät turhuudet, valokuvien fiilistely, matkustelu, treenaaminen (toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän) ja ja ja ne hatut. HATUT. Niitä mä rakastan. Luultavasti siis blogissa tulee pyörimään enemmän tai vähemmän näihin edellämainittuihin aiheisiin liittyviä hömpötyksiä, ja kuvia. Ja hattuja!
Ai että mä en malta oottaa, että pääsen avaamaan sanallista arkkuani tänne interwebin salaisiin syövereihin! Jos kiinnoistuit, niin jääppä seurailemmaan mun meininkejä! Jos ei kiinnosta, älä lue ennää jatkossa.
Heipparallaa ja tsirilimpsis!
xxx
Älä välitä blogin ulkoasusta, koska se on työn alla ja minä en oo oikeestaan semmonen nörtti-ihminen ollenkaan. Sitäpaitsi, hilijaa hyvä tullee!