Tarvitsitko sitä eilen? Ajatuksia pikamuodista.

On harvoja asioita, mitä inhoan enemmän, kuin pikamuotia ja tätä meidän kulutuskulttuuriamme, missä enemmän on parempaa ja mikä täyttää elämämme turhalla tavaralla. Meillä on jatkuva tarve uudelle. Aina kun näen jonkun ihmisen kävelevän h&m:lle, mun tekisi mieli pysäyttää se, ravistella kunnolla, ja sanoa, että kai se tietää, missä oloissa ne halvat kivannäköiset vaatteet on tehty ja kuinka paljon niiden valmistus kuormittaa meidän luonnonvaroja?? Mutta sitten tajuan, että se olisi sekä epäkohteliasta että turhaa; kyllä me kaikki oikeasti tiedetään, miten pikamuoti vaikuttaa maailmaan ja sen ihmisiin, mutta ollaan valmiita unohtamaan se hetkeksi, jotta saadaan käyttää kivaa kympin neuletta ensimmäiseen pesuun asti. Täytynee tyytyä vähemmän suoraan vaikuttamiseen.

Hesari kirjoitti ehkä viikko sitten jutun, missä kerrottiin, että kiinalaisten superhalpojen nettikauppojen ansiosta ”köyhäkin voi hetkellisesti tuntea olevansa rikas.” Mutta sitä mä en tajua, että MIKSI me tarvitaan tavaraa tunteaksemme itsemme rikkaiksi ja menestyneiksi? Eikö rikkautta ole ihan muut asiat, kuin loputon tavaramäärä? Eikö kaikkia oikeasti ahdista tää kulutuskulttuuri, minkä takia meillä on mariekondoja ja muita siivousneroja? Vielä muutama vuosi sitten mä laskin harrastukseni shoppailun (miten fucked up on, että tuon voi laskea harrastukseksi). Kävin henkkamaukalla, bikbokissa ja ginassa. Metsästin kivoja vaatteita, ja ne toivat mulle iloa (hetkeksi). Jos mulla oli ylimääräistä rahaa, käytin sen aivan varmasti pikamuotiin; kai mä jotenkin ajattelin, että ei Köyhältä Opiskelijalta voikaan vaatia harkitumpia ostopäätöksiä, koska raha. Totuus kuitenkin on, että kyllä mäkin tiesin, miten moraalitonta shoppailu shoppailun takia on; miten mä en oikeasti tarvinnut enää yhtään polyesteriunelmaa ollakseni tyytyväinen. Miten mikään määrä samettipaitoja ei olisi koskaan tarpeeksi.

Olen ehkä kolmen vuoden ajan ostanut lähes kaikki vaatteeni kirpparilta tai käytettyinä (poikkeuksina alusvaatteet ja sukat, sekä mustat farkut ehkä kerran-pari vuodessa, vaikka tuostakin pyristelen eroon), mutta edelleen morkkistelen ja selvittelen shoppailuvuosien vaatekasoja; mitä niille tehdään, nyt kun ne ovat menettäneet hohtonsa ja muotonsa? On aivan järkyttävää tajuta, miten paljon vaatteita olen omistanut, ja miten paljon viennyt kierrätykseen tai myynyt kirpparilla!

Totuus nimittäin on, että ostettu vaate ei katoa maapallolta, vaikka se on poissa silmistä tai ehkä jopa jonkun toisen käytössä. Moni ihminen hankkiutuu vanhoista vaatteista eroon vain saadakseen vaatekaappiin tilaa uusille vaatteille.

Omia ratkaisujani

No, mä en ole mikään kulutustalouden ammattilainen, mutta nämä ovat asioita, mitä olen itse opetellut tekemään ostopäätöstä tehdessäni:

  • ihan ensiksi, mä kieltäydyn ostamasta vaatteita ja asioita yleensäkin uusina, ellei ole ihan pakko, ja kehotan sua samaan! Kirppareilla kiertely ei ole ratkaisu pikamuotiongelmaan (ihmisten pitäisi lopettaa tolkuton kuluttaminen ja tästä johtuva vaatteiden hylkääminen), mutta se on ihanaa ajanvietettä ja parhaimmillaan tekee seuraavia vuosia hyödyttäviä löytöjä, kuten esimerkiksi Calvin Kleinin farkut (20e, UFF) tai Marimekon tasa-raitapaidan tai villatakin.
    • Mä muuten en juurikaan voisi vähempää välittää merkeistä, sillä ihan kaikki merkit tekee huonolaatuisia vaatteita! MUTTA laadukkaammissa merkeissä, etenkin vanhemmasta tuotannosta, löytyy todellisia helmiä. Esimerkiksi Marimekon puuvillapaidat on tosi harvoin hutiostos, ja silkkivaatteet on aivan ihania päällä!
  • Mä oon vähän materiaalifriikki, enkä oikeastaan edes osta vaatteita, missä ei ole pesulappu paikallaan. Haluan tietää, miten vaatetta tulee huoltaa, mutta myös sen, mitä se sisältää. Vältän kaikkea, missä lukee elastaani (koska elastaani on saatanasta), ja pyrin suosimaan 100% luonnonkuituisia vaatteita, sillä mun mielestä on lohduttava ajatus, että sitten kun vaate on käyttökelvoton, se pystyy maatumaan.
    • Luonnonkuituvaatteet voi olla sekotteita useasta eri luonnonkuidusta (esim. puuvilla, silkki, villa, merinovilla), mutta muuten sekoitetekstiilit kierrän kaukaa, sillä ne on sekä hankala kierrättää että usein hyvin lyhytikäisiä (en suostu ostamaan vaatetta, joka on esim. 80% cotton ja 20% polyamidi; ne usein menettää muotonsa ja pehmeytensä parissa pesussa, ja nukkaantuu). Muuntokuidut, kuten lyocell, on ok, sillä se maatuu. Taas huomautan, etten ole materiaalien ammattilainen, mutta nämä on asioita, mitä olen vuosien mittaan itsenäisesti selvittänyt.
    • mutta joitain  100% tekokuitua (kuten viskoosi) olevia vaatteita ostan, mikäli vaate näyttää ostettaessa siltä, että se on kestänyt hyvin aikaa. OIKAISU: ilmeisesti viskoosi onkin muuntokuitu, kuten lyocell! Kiitos kommentoijalle, joka oikaisi tämän 🙂 MUTTA lyhyellä googlailulla näyttää siltä, että muuntokuidut ovat myös tekokuituja – tekokuidut jaotellaan kahteen ryhmään, eli muuntokuituihin ja synteettisiin kuituihin. Kaikkea sitä oppii kun vanhaksi elää! Lisää voit lukea vaikka Eurokankaan sivuilta.
  • Käyn mielessäni alun kuvion kaltaisen dialogin. Pystyisinkö elämään ilman sitä? Tarvitsenko sitä todella? Jos vastaus on ei, se jää hyvin suurella todennäköisyydellä kirpparin rekkiin. (tosin mun mielestä tuo kuvio toimii paremmin uusia vaatteita ostettaessa, olkoonkin, että kaikenlainen kulutus pitäisi saada alas).
  • Nahkavaatteet, -laukut ja -kengät on superkestäviä ja laadukkaita, enkä välttele käytettyjä nahkatuotteita, vaikka olenkin kasvissyöjä.
  • Kavereilta lainaaminen on best, enkä malta odottaa Helsinkiin paluuta, että pääsen kokeilemaan vaatelainaamoita! (Se, onko ne kokoinklusiivisiä, onkin sitten asia erikseen.)
  • Pidän listaa kännykässäni vaatteista ja asioista, mille on tarvetta (esim. siistit paidat, perusfarkut, vedenkestävät kengät), ja koitan pidättäytyä siinä.
  • Kaiken kaikkeaan, yritä päästä eroon ajatuksesta, että tarvitset uutta ollaksesi tyytyväinen! Mun mielestä terapiaankaan hakeutuminen shoppailuaddiktion takia ei ole liioiteltua, jos tuntuu, että purkaa siihen joitain muita elämän solmuja.
  • Käytän vaatteet loppuun, ja pyrin mahdollisuuksien mukaan korjaamaan niitä. Ostetun vaatteen tulisikin mun mielestä olla kyllin arvokas, eikä kertakäyttötavaraa, jotta sitä raaskii huoltaa.
  • Uusissa vaatteissa hinta eikä merkki välttämättä kerro laatua, mutta koska arvokkaampi vaate on usein harkitumpi ostopäätös + kalliista vaatteesta tulee pidettyä paremmin huolta, kannatan laatuun satsaamista!
  • Välillä pitää vaan hyväksyä, että tietyt asiat pitää ostaa uutena ja nopealla aikataululla, eikä ahdistua siitä aivan liikaa. Nimim. ahdistuskohtauksen rintsikkaostoksilla saanut 😀

Loppuun vielä lohdutuksen sanoja: on ihan ok jos välillä mokaa tai hemmottelee itseään uudella vaatteella; esimerkiksi mä ostin New Yorkissa työskennellessäni muutamat toimistovaatteet, koska niistä tuli mulle itsevarmempi olo (plus Manhattanin ja länsi-Brooklynin kirpparit on ihan kamalia – ylihinnoiteltua pikamuotia).

Pikamuoti kuitenkin saastuttaa enemmän kuin lento- ja laivaliikenne yhteenstä, kertoo YLE, ja se on aika sairaasti. Vaatteita ei ole tehty kestämään, vaan niiden tuotto pyritään maksimoimaan myymällä paljon  ja halvalla, mutta tuottamaan vielä paljon halvemmalla. Itseäni herätteli todella paljon dokkari The True Cost, joka taitaa löytyä edelleen Netflixissä, se kantsii katsoa. Ja tietysti seurata uutisointia – vaikka pikamuotiteollisuus porskuttaa edelleen, on kestävän kulutuksen trendi myös hyvin paljon otsikoissa.

Kestävää viikonloppua! Otan mielelläni vinkkejä ja ajatuksia vastaan, mikäli olette kelailleet samoja juttuja.

x Hattuteline

Muoti Uutiset ja yhteiskunta Vastuullisuus Kirppislöydöt

Ei hymyilytä

Dokumentti-ilta Brooklynissä syksyllä 2018. Victoria Schultzin To Be a Woman in Kosovo on hätkähdyttävä kuvaus naisten asemasta sodan runtelemassa maassa.

#EiHymyilytä

Oon aivan armottoman myöhässä kirjoitellessani vasta nyt Planin #EiHymyilytä -kampanjaan. Parempi kuitenkin myöhään, kuin ei milloinkaan; kampanja on ihan äärimmäisen tärkeä ja aina ajankohtainen. Olin perjantaina puhumassa Planin ja Jyväskylän YK-Yhdistyksen naistenpäivän tapahtumassa kuukautisista ihmisoikeuskysymyksenä, liittyen siis tuoreeseen dokumentti-Oscarin voittajaan Period. End of Sentence. -filmiin. Oli tosi siistiä puhua ekaa kertaa koskaan asiantuntijan roolissa, ja vielä niin tärkestä aiheesta – toivottavasti pääsen vielä keskustelemaan naisten- ja tyttöjen oikeuksista paaaaaljon elämäni aikana. Suunta on ainakin oikea.

Viikonloppuna osallistuin Suomen Punaisen Ristin Humanitaarisen oikeuden peruskurssille, eikä sen jälkeen ole oikein hymyilyttänyt. Kurssi oli super mielenkiintoinen ja tärkeä, ja opin kamalasti aina Punaisen Ristin historiasta ja merkin käytöstä lapsisotilaisiin. Eräs toistakymmentä kriisialuetta kiertänyt, eläkeikää lähestyvä badass-delegaatti kävi pitämässä meille ravistelevan luennon sodan kauhuista, keskittyen erityisesti lapsiin. Siinä kohtaan viimeistään kaikki hymy hyytyi, ja kentältä otettujen kuvien kautta kävi selväksi, miten rankasta aiheesta onkaan kyse.

Sidenote, siltä varalta että käsite ei ole kaikille täysin selkeä: humanitaarisella oikeudella tarkoitetaan siis sodan ajan lakeja.  Punaisen ristin sivuilla se määritellään näin:

Pääosin sopimukset suojaavat niitä, jotka eivät osallistu vihollisuuksiin: siviilejä sekä haavoittuneita ja antautuneita sotilaita. Ne myös rajoittavat sodankäyntitapoja ja aseiden käyttöä. Humanitaarisen oikeuden perustan muodostavat vuonna 1949 solmitut Geneven sopimukset ja niiden kolme lisäpöytäkirjaa vuosilta 1979 ja 2005. Kaikki maailman valtiot ovat sitoutuneet noudattamaan Geneven sopimusten antamaa suojaa.

Suosittelen ihan jokaista ihmisoikeuksista ja auttamisesta kiinnostunutta käymään kyseisen kurssin. Valoitti todella paljon sitä tärkeää työtä, mitä humanitaarisen avun järjestöt tekevät ympäri maailman.

Mutta, nyt itse aiheeseen: eli siihen, kuinka naiset ovat yksiä sodan suurimmista kärsijöistä, mutta humanitaarinen apu usein ”unohtaa” naiset tärkeässä työssään. Naisista puhuttiin kurssilla vain siviiliuhrien pienenä alakategoriana, ja kurssi keskittyi (ehdottomasti tärkeisiin) lasten oikeuksiin. Mutta naisten oikeudet sodassa suorastaan loistivat poissaolollaan.

Nykyään, katsoessani maailmaa hyvin pitkälti feminististen lasien läpi, kysyn uuteen aiheeseen tutustuessani aina simppelin kysymyksen: Missä naiset? (Toimii myös muiden sorrettujen ryhmien asemaa tarkasteltaessa, muuten.) No, mä kysyin tämän kysymyksen kurssilla (kyllä, olen juuri se tyyppi), ja toivottavasti jatkossa kyseisellä kurssilla naisiin kohdistuviin humanitaarisiin loukkauksiin omistetaan oma puolituntinen. Noin puolet maailman väestöstä on naisia, ja aseellisten selkkausten siviiliuhrit ovat useimmiten juuri naisia, sillä he eivät osallistu miesten tavoin järjestelmällisesti sotatoimiin. Tämä vaatii enemmän huomiota, kuin se tällä hetkellä saa.

Kuin sattumalta, tai ehkä vain, koska luin uutisia humanitaarisen oikeuden vinkkelistä, silmiini osui viikonlopun aikana useampi uutinen ja raportti, mikä keskittyy naisten oikeuksien sivuuttamiseen humanitaarisessa avussa ja oikeudessa. Esimerkiksi The Washington Post julkaisi kattavan artikkelin naistenoikeusloukkauksista Venezuelan kriisissä. ”Most international media outlets focus on the humanitarian aid blockade — and miss the rampant violence against women”, artikkelissa kirjoitetaan. “Perpetrators take advantage of the fact that [women] are almost invisible.”

Women are suffering extreme levels of assault, kidnapping and other violence, given the combination of the Venezuelan migration and Colombia’s ongoing armed conflict,- – – almost no international attention is focused on what’s happening to women.

Given the pervasive fear, silence and invisibility, we do not yet fully understand the dimensions of violence against women in the region. This is not a novel phenomenon; research shows that sexual violence was widely used as a tool of territorial and social control throughout Colombia’s armed conflict. Everyone I interviewed, from the UNHCR to the coordinator of a religious charity, told me about cases of human trafficking, femicide, and sexual violence. 

En aio leikkiä, että olisin yhden humanitaarisen oikeuden peruskurssin perusteella humanitaaristen naistenoikeuksien asiantuntija, mutta tämä on lyhyellä googlettelulla ja minun työ- ja opintokokemuksellani selvää: aihe vaatii enemmän huomiota. Naiset jäävät sodan jalkoihin monella tapaa, ja raiskausta käytetään edelleen sodan aseena. Sota on äärimmäisen hedelmällinen ympäristö naistenoikeusloukkauksille (sotivat osapuolet ovat useimmiten miehiä), sillä naiset ovat sodan näkymätön osapuoli: yleisesti on tiedossa, että missä on sotilaita, siellä on myös ihmiskauppaa ja pakkoprostituutiota. Sodassa taistelevat pääasiassa miehet; sodan siiviiliuhrit sen sijaan ovat pääasiassa naisia ja tyttöjä.

Lopetan tämän kirjoituksen kirjavinkkiin:  Sue LLoyd-Robertsin The War on Women. Luin tuon kirjan ensimmäistä kertaa työskennellessäni Ausseissa osana maailmanympärysmatkaani vuonna 2017, ja se jätti minut järkyttyneeksi, surulliseksi, mutta myös päättäväiseksi. Kirjan kirjoittaja, Lloyd-Roberts, kuoli ennen kirjan valmistumista – kirja onkin eräänlainen tribuutti hänen elämänmittaiselle työlleen naistenoikeusrikkomusten paljastamisessa ympäri maailman. Lloyd-Roberts oli journalisti, ja kirja sisältää 12 esimerkkiä naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta ympäri maailman. Humanitaaristen naistenoikeuksien kannalta erityisen kiinnostavat ovat luvut 7 (Boys Will Be Boys: Where There Are UN Peacekeepers There Are Traffikers) ja 11 (Rape as a Weapon of War: Bosnia and the Democratic Republic of Congo). Parhaassa tapauksessa kirja vaikuttaa sinuun kuten minuunkin, ja suljet sen (ehkä silmät kyynelissä, mutta kuitenkin) päättäväisenä. Naisten oikeuksien polkemisen on loputtava, niin rauhan kuin konfliktienkin aikana. Siihen asti: #EiHymyilytä

Puheenaiheet Ajattelin tänään Tasa-arvo Uutiset ja yhteiskunta