Olen vuosien aikana selaillut ja lukenut enemmän tai vähemmän ainakin tuhatta blogia (ehkä liioittelen). Olen kirjoittanut muutamaa itsekin.  Tällä hetkellä on blogiähky ja myös tietynlainen ärsyyntyminen.  Päätin siis surutta merkitä unfollow  useammankin blogin kohdalle. Ehkä Bloglovin osaltaan edesauttaa sitä ärsyyntymisen tunnetta. Se tarjoaa useita lukemattomia päivityksiä ja kun aina ei vain jaksa tai huvita. Klikkasin usein tekstejä luetuiksi pelkän alkutekstin ja kuvan perusteella. Sekään ei tuntunut oikealta.

Blogi-identiteettini saattaa hieman hahmottua. Tiedän vähitellen mitä haluan. Eikä sekään ole silti täysin selvää. Niin kuin elämässäni, tiedän enemmän mitä en ainakaan halua ja mistä en pidä.  Esimerkiksi en halua puhelinmyyjäksi, en mieluiten joisi tummaa olutta, en valitsisi juustotiskiltä vuohenjuustoa salaattiini, en menisi naimisiin miehen kanssa, joka lukisi vain sarjakuvia ja kuuntelisi räppiä autosta huudattaen.

En jaksa tulla puhutelleeksi muruksi tai kaunokiksi, vain koska luen kyseistä blogia, enkä välttämättä edes kommentoi tai ole muutenkaan juuri vuorovaikutussuhteessa . En jaksa sitä, että selain hidastuu jatkuvien youtube-videoiden vuoksi.  Jokaiseen musiikkia käsittelemättömiinkin postaukseen on laitettava jokin video, jota ei kuitenkaan todennäköisesti katsoisi siitä. Linkkikin riittäisi, herran jestas. Turha aliarvioida lukijan kykyä avata linkkiä.

En jaksa sitä, että valitetaan kuvanlaadusta, vaikka kuvanlaatu olisikin ihan riittävän hyvä blogiin, eikä kuva todennäköisesti monellekaan katsojalle näyttäydy huonona, jopa minä valokuvausta opiskelleena en tartu tavallisissa pinnallisissa tyyliblogeissa tuollaiseen pikkuseikkaan.

En jaksa jatkuvia tuote-esittelyjä. Lisäksi inhoan ainakin paria sanaa, jotka ovat: tontilla ja kotiuttaa. En myöskään ymmärrä sitä, että on niin hienoa olla osana esimerkiksi mitä tahansa hiemankin kuuluisuutta hipovaa.  Jos on itse mukana, niin musiikkikin olisi yhtäkkiä parempaa. Enkä ymmärrä sitä, että murehditaan miten noin 2000 lukijaa suhtautuu siihen, että blogialusta muuttuu, ja vielä entistä parempaan suuntaan, ja mitä silläkään on väliä missä se blogi on, kun se sisältöhän on tärkeämpää. Varsinkin jos mainitaan, että ei se muutu. 

Myös on kurjaa, jos koetaan olevansa velvollisia lukijoille ja esimerkiksi viikon tauosta tehdään erikseen kirjoitus. Kyllä pärjätään ilmankin. Mielestäni kukaan ei ole niin tärkeä, että minun tarvitsisi lukea joka päivä. Pikemminkin yksi ärsytys tulee siitä, että päivässä tehdään monta kirjoitusta, jossa on samat kuvat mutta eri kulmista. Nykyään ei osata rauhoittua edes teknologian parissa. Ennen junissa suurin osa nukkui tai luki kirjaa, mutta nykyään sekin aika näpytetään blogiin vaikka edes matkapuhelimella tai iPadilla.

Osaan minä sanoa mistä pidänkin. Pidän huolettomista blogeista, joissa on ajatusta tekstien takana tai mielenkiintoisia kuvia. Pidän blogeista, joissa näkyy myös elämän kolhut, eikä elämä ole vain bling blingiä uuden maskaran tai hepeneen muodossa.  Tiedän, että moni haluaa pitää ja lukea blogia, joka on täynnä hymyjä, kukkasia ja helmoja joka kerta. Minä en.

P.S Saatan silti käydä lukemassa silloin tällöin blogeja, joissa on mainittuja asioita tai saattavat he edelleen löytyä jopa Bloglovinista. Eiväthän ne läpeensä ärsyttäviä silloin ole.

Viime yönä näin unta, että omistin molemmat sukupuolielimet ja tein niillä, no jotain minkä arvata saattaa.  Mitäpä jos näin olisi todellisuudessa kaikkien ihmisten kohdalla, ja ihmiset hedelmöittäisivät itsensä?

Tänään olen seurannut uteliaana kouluihin päässeitä erityisesti erään koulun saralta, jonne olisin halunnut, mutta en tällä kertaa hakenut. Kaverini oli yksi harvoista onnekkaista eliittiin päässeistä. Minäkin kuulemma olen siellä sitten ensi vuonna.

Tuntuu syksyltä. Ja tykkään siitä. Syön hapankorppuja ja luomuporkkanaa, ja selaan postissa tullutta syys/talvi-kuvastoa. Tuntuu, että sen kuvaston vuoksi voisin jatkaa töitä sittenkin muutamalla kuukaudella.  Oikeasti en tiedä. Tunnen itseni joka tapauksessa laiskiaiseksi käyn tuossa nykyisessä työssäni..tai en. Se ei kehitä mua. Saan mahanpuruja kun alankin analysoimaan sitä. Ainoastaan liian vakavasti ottamatta ja sen päättymistä odottaessa sen voi kokea peräti mielekkääksi.