Kielletyt murheet

Olen nyt useamman viikon tutissut, jännittänyt, toivonut ja antanut kaikkeni, että olisin saanut unelmieni työpaikan. Lopputulos oli juuri se painajainen, jota eniten pelkäsin – jäin kakkoseksi.

On hämmentävää, miten monet ihmiset suhtautuvat tilanteeseen. Parhaimmalta tällä hetkellä tuntuu, että asiaa vain rehellisesti pahoitellaan, mutta jostain syystä kaikenlainen klisheinen kannustaminen ja sellaiset fraasit, kuten ”Sitä ei vain oltu tarkoitettu sulle”, ”Löydät jostain vielä paremman paikan”, ”Asioilla on tapana järjestyä”, ”Älä murehdi”, ovat raastaneet hermojani. Ihmiset eivät tunnu ymmärtävän, että minä voisin oikeasti surra työpaikan menetystä loppumetreillä. Kaikkia työpaikkoja en surisikaan, mutta tämä merkitsi minulle niin paljon. Eikö jotain sellaista saisi surra, suurta pettymystä?

Noiden fraasien hokeminen minulle on hiukan sama, kuin sanoisi läheisensä juuri menettäneelle ”kyllä se suru siitä hellittää, kaikki tulee olemaan vielä hyvin.” Kun suurin tuska on päällä, ei ihminen jaksa ajatella, mitä hyvää tulevaisuus ehkä tuo tulessaan, kun sillä hetkellä olo on toivoton.

En nyt väitä, että positiivisuus on perseestä. Tuntuu vain vähättelyltä sanoa, että löydän paremman paikan, kun kyseinen työ olisi ollut minulle niin täydellinen juuri tällä hetkellä. Enkä itse usko, että työpaikat olisivat sellaisia asioita, jotka ovat jonkinlaisen kohtalon sanelemia. Sinä viihdyt ja olet hyvä tietyssä työpaikassa tai sitten et. Ja tiedän kyllä, että asiat oikeasti järjestyvät aikanaan, mutta koska? Tilannettani ei lohduta ajatus siitä, että asiat ovat kunnossa ehkä sitten joskus, kun haluaisin asioiden olevan järjestyksessä nyt. Työnhaku on niin uuvuttavaa, ett minua lähinnä kylmää ajatellakaan, kuinka kauan tätä ehkä vielä jatkuu. Ja älä murehdi? Sitä en pysty tekemään.

Tällä hetkellä työpaikka ja sen kautta tienaaminen määrittää hyvin pitkästi elämäni muuta sisältöä ja mahdollisuuksia. Tuntuu kuin en uskaltaisi kunnolla edes elää ihan niin vapaasti, kuin haluaisin. En uskalla käyttää rahaa mihinkään ylimääräiseen.  En pysty toteuttamaan niitä muutoksia, joita elämääni haluaisin, koska ne vaativat rahaa. Koko ajan takaraivossa painaa huoli työpaikan löytymisestä ja toimeentulosta. Eikä kyse ole vaan rahasta, vaan elämän rytmistä ja mielekkyysestä. Tarvitsisin elämääni aikatauluja ja toimeliaisuutta.  Joten kertokaa, kuinka moni ihan oikeasti kykenee vastaavassa tilanteessa olemaan oikeasti murehtimatta? Minulle kun murehtimatta oleminen tarkoittaa sitä, että asiaa ei tarvitse ajatella. Tätä asiaa on pakko ajatella käytännössä joka ikinen päivä.

 

Luin jokin aika sitten kirjan nimeltä Pessimisti ei pety. Siinä käsiteltiin sitä, miten pieni, terve annos pessimismiä on ihmiselle hyväksi maailmassa, jossa positiivisuudesta on tullut ylikorostunutta.  Negatiiviset tunteet ovat jo evoluution kannalta olleet tärkeitä. Olisiko ihmisiä edes olemassa, jos he joskus ennen muinoin eivät olisi tunteneet esimerkiksi pelkoa? He olisivat lähestyneet kaikkia petoeläimiä ja vaarallisia paikkoa positiivisina siitä, ettei heille mitään käy.

Tuo kirja jätti minulle uudenlaisen ajatuksen ”kyllä asioilla on tapana järjestyä”-ajatukseen. Emme nimittäin voi luottaa siihen nykymaailmassa liikaa. Mitään ei tulla tarjoamaan meille valmiina, vaan kylä haluamansa asian eteen on tehtävä jotain. Asiat on laitettava itse järjestymään, eli täytyy miettiä, mitä sen eteen voi itse tehdä ja mitkä ovat seuraavat siirrot. Ja ainakin minulle se kyllä tarkoittaa myös sitä, että joudun asioita miettiessäni myös hiukan murehtimaan. Hakuna matatat ei aina toimi. Kun on kyse niin isosta asiasta elämässä ja tuntee olevansa tyhjän päällä, ei huolen tunnetta voi varmaan mitenkään estää, eikä minusta pidäkään, sillä se motivoi etsimään tilanteeseen helpotusta yhä enemmän.

 

Mutta niin, ei kellään olisi tarjota työtä työttömälle toimittajalle?  Olen kiva ja innostunut tyyppi ja tuoksunkin hyvälle.

 

~ K