Entä jos polut eivät kohtaa?

Tapasin erään ystäväni. Tämä ikisinkku (omasta tahdostaan, kyseessä on se verran sekä ulkoisesti ja sisäisesti viehättävä nuori nianen, että ottajia olisi kyllä) oli vihdoinkin tavannut miehen, joka oli saantu hänet sitoutumaan.

Kysyin, missä he olivat tavanneet. ”Junassa.”  Kyllä, pääkaupunkiseudun lähijunassa.  Katselivat toisiansa ja aloittivat keskustelun rinnakkain kävellen samalla asemalla jäädessään.

Hassua kyllä, olen sen verran romantikko että nämä tarinat yleensä saavat minut kihertelemään ja uskomaan, että ehkä joskus minullekin tpahtuu jotain tuollaista. Ehkä joskus se paras tyyppi ikinä istuu viereeni leffateatterissa, jatkaa matkaa samaan suuntaan liikennevaloista tai auttaa minua saamaan sen perimmäisen tuotteen kaupan ylähyllyltä, mihin en tumppina itse yllä ja tarina jatkuu siitä luontevasti kuten niin olisi tarkoitettu.

Mutta nyt minulla tuntuu olevan joku sinkkumasennuskausi päällä. Miksi nyt minulle tuollaista tapahtuisi?  Ehkä en vain kulje oikeanlaisten tähtien alla ja se tyyppi ja ne tilanteet ovat vahingossa menneet huomaamatta ohi. Universumi, todista olevani väärässä.

(Anteeksi, jos jotakuta kyllästyttää nämä Forever Alone -meemit. Sattuvat vin uppoamaan omaan itseironiaani kuin itse olisin tehnyt.)