Miten olla tarpeeksi hyvä?

Jonkun neropatin sanonta kuuluu, että on rakastettava itseään, ennen kuin voi itse rakastaa toista. Tai jotain sinnepäin.

Olen itse pohtinut tätä viisautta useampaan otteeseen. Rakastanko itseäni? Kyllä, tietysti. Omasta mielestäni olen hyvä tyyppi ja samaa palautetta olen saanut muilta. Minun on helppo saada kavereita, viihdyn ihmisten seurassa ja he ilmeisesti minun seurassani. Ulkoisissa ominaisuuksissa on tietysti omasta mielestäni parannettavia kohtia, mutta en minä peilikuvaani kammottavanakaan pidä. Olen useammin kuin kerran kuullut, että olisin jollekin loistava tyttöystävä/vaimo/jokin muu romanttisen kiinnostuksen kohde.

Pintapuolin itsetuntoni siis kestää tarkastelun, mutta kun sitä pintaa rapsutetaan, paljastuu alta säröjä. Syviä raapaisuja, joilla taitaa olla aika iso osansa siihen, miksi en ole löytänyt elämääni ihmistä, jolta saisin sitä rakkautta. Tai pikemminkin, jonka antaisin rakastaa. Nuo säröt ovat yksi suuri syy siihen, miksi olen yhä yksin ja miksi nytkin valitan sinkkuuttani blogissa. Miksi en osaa olla oma itseni, vaan menen lukkoon kiinnostavan ihmisen edessä. Myönnettävä se on: syy ei ole vain kliseisesti siinä, ettei se oikea ole kävellyt minua päin ruokakaupan hyllyn takaa. Syytä on myös minussa ja siinä, miten itseni näen.

 

 

Koko tunnesolmu on alkanut sotkeentua jo aika varhain. Tiedättehän, kun siinä esiteini-iässä alkaa tykkäämisjutut kiinnostaa entistä enemmän ja ”aletaan oleen” niitä ekoja kertoja. Minä en koskaan saanut ihastuksiltani vastakaikua, lähinnä naureskelua.

Yläasteaikoina sama kaava jatkui. Tosin kuvio alkoi mennä ikävämmäksi, koska kaikki varmasti tietävät, miten julmia ja ilkeitä murkkuikäiset voivat olla toisilleen. Toisin sanoen, kun ihastukseni johonkuhun pari kertaa paljastui, sain kuulla päin naamaa joko henkilöltä itseltään ja/tai kavereiltaan, kuinka poika ei koskaan voisi tykätä kaltaisestani. Samalla oman luokan pojat päätti jostain syystä ottaa minut naljailun kohteeksi. (Mind you, kavereista, myös vastakkaisen sukupuolen edustajista, ei ole ollut pulaa.) Ja ai niin, kerran yksi poika ilmaisi ensin olevansa kiinnostunut, kuten minäkin, mutta juttu kolahti siihen, kun tyyppi ei sitten kehdannutkaan olla kanssani avoimesti. Ai että teki hyvää itsetunnolle. Not.

 

Kerran ihastukseni, kaveripoika, näytti olevan myös kiinnostunut, mutta sitten hän olikin ihastunut parhaaseen ystävääni. Yksi lukion jälkeisessä opinahjossa hyvin voimakasta ja muidenkin huomaamaa flirttiä harrastanut herra paljastui varatuksi. Eräs kovin suorasanainen ja hurmaava tapaus ilmoitti haluavansa varata minut, mutta muutti mielensä heti, kun oli saanut minut ansaan. (Kunnon tyylipuhdas pelimies siis, enpä osannut varoa, kun en ollut ennen moiseen törmännyt)

Kaikista syvimmän haavan minuun on jättänyt se, että se ainoa, johon voin sanoa olleeni rakastunut ja jonka kanssa asiat kerran näyttivät valoisilta, ei lopulta tahtonutkaan minua. Tai jollain tasolla tahtoo ja välittää, mutta ei loppuun asti. Olkapäälläni mukana kulkeva pieni piru räkättää tästäkin asiasta korvaani yhä, että syy on minussa. En vain ollut tarpeeksi.

Niin. Kun historiaani katselee tällä silmällä, ei taida olla mikään ihme, että olen yhä yksin. En usko olevani tarpeeksi hyvä.  Minulla on ongelmia luottaa siihen, että joku voisi ihan oikeasti tykätä minusta ihan aidosti ja oikeasti muuten kuin kaverillisesti. Viesti tähän asti on ollut suurimmaksi osaksi se, etten ole tarpeeksi ylittämään sitä jotain näkymätöntä ja määrittelemätöntä rimaa. Kun en itse usko itseeni, taidan välittää samaa viestiä myös ulospäin.

Etten nyt antaisi itsestäni ihan totaalisen säälittävää kuvaa, niin olen minäkin pakkeja omalta osaltani jaellut, eli kyllä minusta kiinnostuttu on. Ihmiset ja hetket vain ovat olleet vääriä. (Mikset ottanut niitä, kun kerran tarjottiin, joku varmaan haluaa kysyä, mutta tästä aiheesta voisi tehdä vaikka oman vuodatuksensa.)

Voisi ajatella, että asia korjaantuisi sillä, että saisin kerran vastakaikua kiinnostukselleni. Surullista kyllä, taannoin sössin itse erään uuden kiinnostusta osoittaneen tuttavuuden sillä, että en voinut uskoa vastapuolen kiinnostukseen. Myönnän olleeni hankala ja kun yritin korjata virheeni, en enää saanut vastakaikua. Ja mitä tekee se olkapäällä istuva pikkupaholainen? Yrittää vakuuttaa minulle tämänkin epäonnistumisen johtuneen siitä, että tyyppiä ei vain kiinnostanut. ”He’s was not that into you.”  Sama kuvio on näkynyt myös nettitreffiyritelmissäni: jos joku minua kiinnostava ottaa yhteyttä, en aina anna edes mahdollisuutta, koska ajattelen, ettei tuo kuitenkaan sitten tosielämässä tykkäisi. Liian hyvä minulle.

Tässä jonkinlaisessa traumassa ollaan siis näin pitkällä. Terminoin orastavankin kiinnostuksen ihan itse sen vuoksi, että pelkään uusia haavoja. Olen saanut siipeeni yhden kerran liikaa, minkä vuoksi itsesuojeluvaistoni on turhankin korkealla. En kykene avaamaan itseäni, kun pelkään, että taas tulee selkään.

 

 

Miten tällaisen solmun saa avattua? Psykologin tuolissa? Tiedän kyllä, että koko ongelma on pääni sisällä, mutta miten minä voin heittää tämän ajatusmallin mäkeen. Miten kerätä itsetuntoa, kun suurimman osan elämästäni olen oppinut suojelemaan itseäni kolauksilta sillä, etten vain osoita kiinnostustani? Kun eihän se toinenkaan voi minusta tykätä. 

Jollain keinolla pitäisi uudelleenohjelmoida mieleni uskomaan, että minäkin voin olla tarpeeksi hyvä ja tykättävä niin itseni kuin muidenkin näkökulmasta.

Ehkä pitää vain ruveta hankkimaan niitä kissoja tai koiria vanhanpiian elämää varten. Eläimet ainakin tykkäävät minusta vilpittömästi.