Minulla on koko elämäni ajan ollut yksi oikea koti. Koti isolla alkukirjaimella.

Se koti, johon minut tuotiin synnytyslaitokselta. Jonka seinien suojissa opin kävelemään, puhumaan ja lukemaan. Se koti, joka on kokenut lukemattomia riemukkaita lapsuuden hetkiä, katkeria, mutta nykyisin huvittavia sisarustappeluita, kymmeniä iloisia sukujuhlia, kaikki elämäni joulut. Se koti on todistanut kasvamiseni sisarusteni kanssa kinakumppaneista nykyiseksi läheiseksi kolmikoksi. Se on kuullut äidin kanssa käydyt henkevät keskustelut, kerrotut murheet ja salassa itketyt itkut.

Se koti on toiminut perheeni pesänä, jossa on tutustuttu uusiin perheenjäseniin ja otettu vastaan uusia elämiä. Se koti on antanut näyttämön niin rauhallisille illoille perheen kesken, mutta myös repiville ja surullisille tapahtumille, jotka johtivat yhden jäsenen loittonemiseen ydinryhmästä.

Vaikka olenkin virallisesti asunut omillani lapsuudenkodistani jo lähes 6 vuotta, on se silti ainoa paikka, jota olen pitänyt sinä aitona Kotinani, lähes 26 vuoden ajan. Se on tukikohta, josta on voinut käydä tankkaamassa energiaa ja tukea muuhun elämään.

Mutta nyt sitä ei enää ole, ainakaan sellaisena, kuin olen sen tähän asti tuntenut. Tänään kuljin lapsuudenkotini kaikuvissa, lähes tyhjissä huoneissa. Tänään tyhjensin viimeisetkin turhat tavarani huoneestani, jonka minulla on onnekkaana ollut mahdollisuus pitää lähes muuttumattomana tähän asti. Tänään olen kantanut tavaroita äitini uuteen kotiin, joka on yhä niin uusi ja outo, mutta silti kummallisen kotoinen, sillä se olikin täynnä tavaraa vanhasta kodistani.

Home is a place you grow up wanting to leave, and grow old wanting to get back to. 

Olen yhä onnekas, tiedän sen, sillä ihan kokonaan en ole lapsuudenkotiani menetä. Kotini myytiin veljelleni ja tulevalle kälylleni. Toisin kuin monilla muilla, minulla on yhä tulevaisuudessa ihana etu voida käydä vanhassa kodissani. Saan yhä nähdä, miten vuodenajat vaihtuvat sen pihapiirissä. Nähdä ensimmäisten leskenlehtien pilkistävän tutulta eteläiseltä seinustalta ja haistaa tuttujen syreenien tuoksu kesäisin.

Tiedän, että vanha koti on hyvissä käsissä. Veljelleni se on yhtä rakas kuin minullekin ja hän ja hänen tuleva perheensä tulee taatusti pitämään siitä huolta ja olemaan siellä onnellinen. Tiedän, miten lähellä oli, ettemme menettäneet kotiamme vieraille ihmisille ja samalla oikeutamme käydä siellä, joten en voi olla kuin iloinen siitä, että tässä kävikin näin onnellisesti.

Kuitenkin, kun tänään aloin riisua lakanoita sängystäni, se iski koko voimallaan: En enää koskaan nuku tässä huoneessa ja tässä sängyssä siinä tunnelmassa, että se on MINUN huoneeni ja MINUN sänkyni, saati sitten MINUN kotini. Se on nyt muiden koti. Minun vanha kotini, jossa jatkossa tulisin vain vierailemaan. Ja kun jatkossa käyn kotikaupungissani, niin nukun joko äitini tai veljeni luona vierashuoneessa, en kotonani omassa huoneessani. Tulevaisuudessa vanha koti tulee näyttämään myös ihan uudelta, sillä se kokee vielä suuren muodonmuutoksen.

It takes hands to build a house, but only hearts can build a home.

Olen joka tapauksessa henkisesti nyt joutunut luopumaan siitä turvapaikastani, rakkaasta kotisatamastani. Vaikka paikka pysyy, niin tunnelma on eri. Siellä ei ole enää rakas äitikään, vaan äiti asuu uudessa kodissaan. Omassa kodissaan, joka ei ole minun kotini. Ja mitä surullisinta, kun viimeksi olimme koko perhe yhdessä Kotona, emme vielä tienneet sen olevan viimeinen kerta, kun olisimme siellä yhdessä aivan kuin aina ennenkin. Toisaalta hyvä niin, sillä asian oivaltaminen olisi voinut olla kipeä paikka.

Vielä vaikeamman asiasta tekee se, että en ole vielä löytänyt itselleni uutta kotia, sitä uutta tukikohtaa. Ei minulle ole muodostunut vielä sellaista tunnesidettä yhteenkään asumaani kimppakämppään tai nykyiseen yksiööni. Olen nyt tuuliajolla vailla omaa kotisatamaa, enkä usko vielä sellaista löytävänikään pitkään aikaan.

Itku sai viimein tulla.

Kuuluuko elämääni tästä eteenpäin myös lähtemätön koti-ikävä?  Koska se hellittää vai hellittääkö koskaan?

Koko prosessi on saanut myös huomaamaan sen, että aika kuluu väistämättä. Pienenä ajattelin naiivina, että koti olisi ikuinen, eivätkä rakkaat ihmiset koskaan vanhenisi ja kuolisi. Mutta nyt perheemme on siirtynyt seuraavaan elämänvaiheeseen. Aika kuluu ja sille minä en mahda yhtään mitään.

~ K