”Oon tuntenut sut 10+ vuotta ja oot aina ollut se ihminen, joka on eniten halunnut, kaivannut ja ansainnut poikaystävän. Oot nätti ja ihana ja tiedän, että monet ois ollutkin sun perään. Mut mikä siinä on, että oot muka niin ujo, ettet ikinä lähesty ketään, joista oot ite kiinnostunut vaan ajattelet, ettei se kuitenkaan voi olla kiinnostuntu susta?”  Näin totesi vanha ystävä tänä viikonloppuna minulle.

Niin, mikä siinä on?  Olen ennenkin saman täällä todennut: ujoksi minua ei muuten voisi kutsua millään, mutta auta armias, kun eteen tuodaan joku todella kiinnostava mies, niin tsip – jonkinlaisen henkisen hupun vetoketju menee kiinni. Ja se aukeaa vain, jos tuo henkilö itse ottaa kontaktia. Itse sen olen tiennyt, mutta että ystävätkin ovat asian noteeranneet.

Tiedän, että kyseessä on ainakin jossain määrin trauma teiniajoilta. Menemättä tarkemmin yksityiskohtiin, teini-ikäiset voivat olla helvetin inhottavia toisilleen. Mutat miten hemmetissä tuollaisesta pääsee eroon?  Miten voin oppia pääsemään yli miesujoudestani ja uskomaan, että hei, ehkä joku voikin ihan oikeasti tykätä minustakin?

Sanokaapa se, vanhat tavat ovat kiinnittyneet niin syvälle, että niistä irrottautuminen on helpommin sanottu kuin tehty.

~ K