Niille, joille tämä blogi on profiloitunut sinkkublogiksi, pahoitteluni. Tämä postaus koskee jotain ihan muuta.

Olen tehnyt jo pidemmällä aikavälillä huomion, joka nakertaa mieltäni aika lailla. Nimittäin sen, että vaikka sosiaalinen media sallii meidän kuulla ihan puolituttujen ja jopa tuntemattomien elämästä enemmän kuin normielämässä, some on myös syönyt kommunikointitaitoja melkoisesti. Tähän syypäänä on etenkin emojit. Silmiini on pistänyt esimerkiksi Facebookissa ja Instagramissa erityisesti se ilmiö, että huonotkin uutiset, jopa läheisen kuolinuutiset kuitataan sydänemojilla. Tunsin oloni äärimmäisen epämukavaksi, kun kohdalleni osui lähiaikoina erään äidin postaus, jossa hän kertoi lapsensa menehtyneen. Suurin osa tekstin ja kuvan alla olevista kommenteista oli identtisiä vaaleanpunaisia sydämiä.

Tarkennettakoon nt se, että tiedän pelkällä sydämellä kommentoivien tarkoittavan toki hyvää. Ehkä he eivät keksi pahaan paikkaan muuta sanottavaa. Mutta siinäpä ongelman ydin mielestäni onkin: eikö ihmiset osaa enä ilmaista itseään sanallisesti? Miksi yhtä piirroskuvaa pidetään käypänä kommenttina kuittaamaan empatianosoitus? Tai tykkääminen, kyllä min tovoisin ilmaisevan lämpimiä tunteitaankin mieluumin sanallisesti.

Tuollaiseen tilanteeseenkin löytyy paljon sanottavaa, vaikka ei mitään erityisempää keksisikään. ”Otan osaa.” ”Olen pahoillani.” ”Voimia suruun.” Kaikki nuo ovat fraaseja, jotka ainakin omaan korvaani ja silmääni vaikuttavat huomattavasti huomaavaisemmilta ja henkilökohtaisemmilta kuin kylmä, mekaanisesti emojien listalta valittu sydän. Jos sitä sydäntä haluaa käyttää, niin voi sen vaikka lisätä sen yhden lauseen jälkeen. Muutaman kirjaimen kirjoittaminen ei voi, eikä saisi olla ylitsepääsemätön tehtävä.