Näin Antimiestä viikko sitten. Ilmassa oli heti tavanomaisen sähkön lisäksi jotain vähän raskaampaa sähäkkyyttä.

En tiedä kummasta tunnelma sai alkunsa, mutta koska kumpikin on melkoisen kova puolustamaan omaa näkemystään, riidaksi tavallinen keskustelu sitten yltyi. Aihe jätetään nyt kertomatta.

Vähän ajan kuluttua Antimies sai aikaan toisen riidan. Pahan. Jatkoin sillä hetkellä käymäämme ihan kevyttä jutustelua kertomalla aiheesta tietämäni laajemman pikkufaktan, ihan mielenkiinnon vuoksi.  Yhtäkkiä Antimies alkoi puhkua, kuinka minä vien taas juttua piddemmälle, vaikka sen olisi voinut jättää edelliseen lauseeseen. Niin hän kuulemma kavereineen tekee, aiheita ei käsitellä liian syvällisesti. Itse olin aivan äimänä, koska sanomassani ei ollut mitään erityisempää merkitystä. Eikö normaalisti mielenkiintoistt aihetta pidetä yllä jakamalla ajatuksensa ja tietonsa siitä? Ei kai siinä ole mitään kummallista? Aihe oli edelleen ihan arkipäiväienn ilman mitään latautuneita mielipiteitä tai muuta väriä.

”Et sä koskaan tapaa ketään, jos oot niin päsmäri.”

Teki mieli lennättää koko tyyppi ovesta ulos samantien. Tajusi kuitenkin möläytyksensä ja yritti paikata asiaa, kun näki loukkaantumiseni, mutta liian myöhään – viilto mieleeni ja meidän väleihin oli jos syntynyt.

Herra yritti selitellä vielä uudelleen, miten ilmeisesti hänen kaveripiirissään jutellaan asioista vain kevyesti, eikä ole tottunut tapaani viedä keskustelua pidemmälle. (köh, olemme tunteneet yli neljä vuotta…)

Minulle jäi kuitenkin kahdenlainen olo: joko Antimies teki tarkoituksella kuilua välillemme tai sitten tämä oli yksi osoitus siitä, miksi hän on asnainnut anti-etuliitteen. Fyysinen vetovoima ei riitä, jos ollaan muuten liian kaukana toisistaan. On ehkä hyvä, että kesä on ohi ja hän siirtyy taas myös maantieteellisesti pidemmän välimatkan päähän.

Loukkausta en silti pysty unohtamaan.