Muistatteko joskus alaikäisenä, kun koulussa näki sen vuotta vanhemman pojan yhtenä päivänä ihan uudessa valossa? Sehän onkin aika söpö. Ja sitten ihastuttiin. Ihailtiin kaukaa. Rauhoiteltiin lepakoita vatsanpohjassa, jos se sattui katsomaan kohti. Tai auta armias, jopa hymyilemään juuri sinulle. Tai puhumaan. Ja jokaikisestä tapauksesta piti tietysti raportoida bestikselle ja analysoida, mitä se tietty katse nyt sitten saatto tarkoittaa.
Eikä se ihastuksen kohde saanut ehkä koskaan tietää siitä. (paitsi minun kohdallani nämä päättyi yleensä niin, että menin hölmöyttäni kertomaan ihastuksesta väärälle ihmiselle, joka kieli siitä itse kohteelle ja sitten sainkin kuulla, ettei tunteet todellakaan olleet molemminpuoliset…)
Tuollaiset kaukoihastukset kuuluu toki lapsuuteen ja jonnekin murkkuikään, mutta nyt seuraa suuri paljastus: Minä olen ihastunut. Kyllä, sillä samanlaisella kiihkolla ja innolla, kuin silloin joskus. 25 ikävuoden paremmalla (vai huonommalla?) puolella.
Hän – kutsuttakoon vaikka perinteiden mukaisesti Herra X:ksi – työskentelee saman talon samassa kerroksessa kuin minä, mutta ikävä kyllä eri yrityksen palveluksessa, joten en ole vielä onnistunut onkimaan mistään selville edes nimeä. En siis tiedä Herra X:stä muuta kuin sen, että hän on ihan mahdottoman söpö, jos aikuisesta miehestä voi niin sanoa ja on kaikin puolin ulkoisilta ominaisuuksiltaan sellainen, jollaiseksi voisin ihannemiestäni kuvailla. Tai ainakin yhtä heistä, miesmakuni kun on todistetusti aika laaja.
Ja sen sentään tiedän, että eräältä työpisteeltä näkee suoraan hänen työpisteelleen. Ja että kuljen hänen ohitseen aina vessaan mennessä. (vessareissut on kivoja nykyään). Ja että jos hän sattuu kävelemään vastaan tai olemaan muuten lähistöllä, esimerkiksi osumaan yhtä aikaa keittiöön, tunnen sitä teini-iästä tuttua hupsua riemua, joka tuntuu pahimmillaan heittävän sisuskalut ympäri. Ja uskallan hädin tuskin päälle katsoa ja punastuisin, jos osaisin. (Kyllä, kertoo tyypi vetovoimasta, kun menen tuttuun tapaani ihan lukkoon hänen lähistöllään)
Edelliset faktat, eli totaalisen infopimennon ja oman jäätymisen vuoksi Herra X jäänee etäihastukseksi, työpäivien kivaksi piristykseksi. Tosin olemassaoloni hän taitaa jo tietää, koska pahoin pelkään, että lammasmaiset katseeni eivät ole jääneet huomaamatta. Ja onnistuinhan minä kerran avamaan lukkoani sen verran, että puhuin hänelle. Kyllä! Satuin hisseille juuri, kun näin hänen astuvan yhteen niistä. Ovet sulkeutuivat, enkä ajatellut enää ehtiväni samaan hissiin (huh). Mutta nappia painaessani juuri sen hissin ovet avautuivatkin uudestaan. Hän ei ollutkaan ehtinyt painaa nappia sisällä. O-ou! Kahden sekunnin sisällä kävin mielessäni eeppisen sananvaihdon siitä, sanonko hänelle jotain vai olenko perisuomalaiseen hissikulttuuriin kuuluvasti kiusallisen hiljaa. Ensimmäinen voitti ja murjaisin oikein lähes luontevan hissivitsin, jota en tule täällä toistamaan. Ja Herra X nauroi!
Ai että olin ylpeä itsestäni. Olin rohkea ja se tuntui hyvältä. Ehkä se ihastuslukkoni ruostuu ja murenee pikkuhiljaa rikki.
