Sinkku vasten tahtoaan

She’s aliiiiive. Ehkä olisi hyvä hetki aloittaa tämänkin blogin elvytysyritys. Tiedättehän, piti sitten enemmän tai vähemmän tärkeää ja suosittua blogia, niin joskus tulee sellainen olo, ettei vain jaksa ainakaan niitä syvimpiä tuntojaan kaivella. Itse olen keskittynyt lähinnä toisaalla hiukan enemmän visuaalisuuteen ja kepeisiin harrasteluihin liiittyviin kirjoitelmiin (Hah, etsikää jos pystytte. Jossain netin syövereistä löytyy toisenlainen minä)

Mutta niin. Nyt tuntuu taas siltä, että ehkä jonkinlaisena omaterapian kaipaan taas tämän aihepiirin avaamista. Ihmissuhteista, rakkauselmästä (tai pikemminkin sen puutteesta) ja yleisistä päivän polttavista aiheista nillittämistä. Toivottavasti tosin joskus iloitsemistakin.

Mikä tähän tunteeseen johti? Itsetutkiskelu sen jälkeen, kun ystäväpariskunnan juhlissa totesin olevani aioa sinkku paikalla ja pidemmälle mietittyäni vanhimman ystäväpiirini ja lähes koko kaveripiirin ainoa sinkku. What the heck, taannoin olin jopa pipaploissa, josta tunsin vain järjestävän pariskunnan etukäteen ja arvatkaa mitä – kaikki muut olivat pariutuneita. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kun se 30 raja alkaa häilyä jos ei nyt taivaanrannassa, niin ainakin ensimmäisinä juonteina silmäkulmissa, niin kyse ei ole enää pariutumisesta, vaan ihmiset ympärilläni menevät yhä tihenevää tahtia naimisiin, ostavat ihania koteja ja lisääntyvät.

I feel you, Ryan.

Älkääkä nyt käsittäkö väärin, kaikki onni ja kunnia rakkaille ystävilleni ja heidän puolestaan on helppo olla iloinen. Nykyisin on vain niin hemmetin vaikeaa vakuutella itselleen, että hehe, kyllähän sinkkuna on ihan kivaa ja myötäillä, kun muut vakuuttelevat mötätuntoisina, että kyllä minullekin se joku vielä löytyy. Kun minä olisin jo täysin valmis olemaan siinä seuraavassa elämäntilanteessa. Sinkkuna olossa on hetkensä, mutta mieluummin olisin jo jotain muuta.

Tämä kaikki itsetutkiskelu on saanut minut oivaltamaan jotain tähänastisista sähläyksistäni. Tästä aiheesta teen kunnon tilityksen myöhemmin, eli sitten kun pystyn. Tämä aihe on nimittäin ollut yllättävän kipeä. Tätä siis taidan tarvita, avautumista kasvottomana netissä objektiiviselle yleisölle, ei edes ystävälle, joka silittää päätä ja toteaa sen lakonsien ”kyllä säkin vielä…” -lauseen. Silläkään ei taida olla tässä merkitystä, kuinka moni näitä avautumisia tulee lukemaan vai lukeeko kukaan. Kunhan saan mielen mylleryksen ulos. Kuin terapeutin tuoliin istuisi.