MATKAPÄIVÄKIRJA TOKIOSTA

Huhhuh, niin mahtava reissu Tokiossa takana, että sitä muistelee mielellään vielä koti-Suomessakin kaikkien näiden tuttujen ihmisten, paikkojen ja herkkujenkin (juustoa on mennyt) keskellä.

Reissu alkoi torstaiaamuna, jolloin lähdettiin aamukoneella Baotousta Pekingiin. Pekingissä meillä oli onneksi reilusti vaihtoaikaa, sillä saatiinkin jonotella maastapoistumisjonoissa hyvän aikaa. Jotain muutakin säätöä siinä matkan varrella oli ja Tokioon saavuttiin torstai-illasta aika väsyneinä.  Reissun loppukustannuksista sain jo ensiminuuteilla hyvää esimakua, kun onnistuin väsyksissäni säätämään sim-kortin vaihdon yhteydessä muutamissa kymmenissä sekunneissa kuudellakympillä laskua ulkomaandatan käytöstä… Samaan konkurssiin otettiin sitten kentältä taksi hotellille, sillä matkaa oli kuitenkin vain parinkymmenen minuutin ajomatkan verran, ja tää osoittautuikin myöhemmin ihan hyväksi investoinniksi, sillä Tokion julkisissa ramppaaminen painavien matkatavaroiden kanssa vaatii kyllä ihan oman mielentilansa ja kohtalaisen hyvät energiatasot, joita ei siinä vaiheessa ollut. Mutta taksilla ajaminen kaupungissa on kallista ja jos reissulle on jonkinlainen budjetti, on sitä ihan hyvä vältellä. Perillä Shiodomessa meitä odotti oikein siisti hotelli ja huoneessa aivan mahtavat pyjamat. 

Tokion perjantai valkeni harmaana ja sateisena ja sää oli oikeastaan tosi surkea, joten perjantaista tuli shoppailupäivä. Lähdettiin Uniqlon lippulaivaliikkeen perässä Ginzaan, mutta juuri muualla Ginzassa ei sitten tarvinutkaan shoppailla, sillä liikevalikoima oli aika high end -painotteista. Ruokaakaan ei meinannut löytyä (ostarin yläkerran sushiravintolan hinnat vaihtelivat akselilla 50-150e…) ja käyttäydyttiin ensimmäisen kerran epäsovinnaisesti syömällä take away -salaatteja ostoskeskuksen rappusilla. Superkohtelias ja tilanteesta kiusaantunut vartija saatteli meidät sitten anteeksipyydellen joillekin penkeille ostarin ruokakerroksessa. Ensimmäinen kokemus japanilaisten ylitsevuotavasta kohteliaisuudesta!

Illalla oli luvassa eka dinneri ja kohteeksi valikoitui Roppongissa sijaitseva melko kuuluisa (Kill Bill-)izakaya Gonpachi. Roppongiin päästiin helposti samalla metrolinjalla, mutta eka ongelma tulikin sitten jo exitin valinnan kohdalla. Exit, joka oli ohjeessa, oli aseman remontin vuoksi suljettu ja pienen pähkäilyn jälkeen päädyttiin arpomaan toinen lukuisista exiteistä. Seuraava pähkäilyn aihe olikin sitten valita kumpaan suuntaan lähdettäisi kävelemään… Mietin, olisinko ennen älylaitteita ja gps:ää matkustanut yhtään mihinkään (vastaus on hyvin todennäköinen ei) ja miksei esim. hankittu kentältä paikallista sim-korttia datalla (tätä mietin vielä monta kertaa :D). Pysähdyttiin jokaisen opaskartan kohdalla ihmettelemässä, kunnes meille sattui tarjoamaan opastusta nainen, joka sattumalta oli asunut vuosia ko. ravintolan vieressä ja joka jopa soitti meille varauksen ravintolaan, sillä oli perjantai ja Tokion ravintoloiden vilkkain ilta. Olin täysin häkeltynyt saamastamme avusta ja ystävällisyyden määrästä, sillä emme luultavasti olleet ensimmäiset tai ainoat hukassa olleet turistit kaupungissa ja silti jengi jaksaa neuvoa ja auttaa. 

Ravintolassa oli mahtava tunnelma ja ihastuin heti ensinäkemältä tähän rentoon, vähän meluisaan ja hälyisään ”izakayakulttuuriin”. Vähän kuin brittien pubit mutta paremmalla ruualla! Gonpachissa valittiin (en muista kuinka monen ruokalajin) maistelumenut ja parhaita paloja menussa olivat ehdottomasti grillivartaat ja eräs tofupallero, jossa tofu oli ehkä ensimmäistä kertaa mulle siedettävässä muodossa ja maussa eli maistuikin joltain muulta kuin (siltä) itseltään. Ja trust me, oon Kiinassa joutunut yrittämään… Hintataso oli siedettävä, mutta ei varmasti halvimmasta päästä eli sijainti ja paikan maine varmasti näkyvät hinnassa.

Lauantaipäivä oli myöskin pilvinen ja pyörittiin Roppongi Hills -alueella sekä etsittiin jostakin Tokyo Towerin kupeesta Lonely Planetin suosittelemaa sushiravintolaa. Ravintola osoittautuikin ihan löytämisen arvoiseksi ja saatiin reissun sushitili avattua! Kelvollisen puiston löytäminen lähitienoolta ei sen sijaan osoittautunut helpoksi tehtäväksi ja iltapäivä meni lähinnä cardion puolelle, sillä helmikuu vaikuttaisi Tokiossa olevan puistojen remontointiaikaa (mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää, sillä kevät ja kirsikankukkasesonki on oven takana ja paikat on varmaan ihan hyvä saada kuntoon ennen sitä…). Toisaalta rento sinnetänne haahuilu sopikin lauantaipäivään hyvin, sillä illalla oli luvassa Tokio-viikkomme pääilta ja Shinjukun Golden Gai. Golden Gai on rykelmä pieniä ja kapeita kujia, joissa on satoja pieniä (ja aika kapeita) baareja. Ja ne olivat aivan mahtavia! Osaan baareista turistit eivät ole erityisen tervetulleita ja osassa on käytössä ns. cover charge (useimmiten 500-2000 jeniä), mutta ne jätimme väliin. Muutenkaan bar hopping ei lopulta toteutunut ihan odotetusti ja kävimmekin vain parissa paikassa päädyttyämme Oasiksen Wonderwallin johdattamana yhteen yläkerran kuppilaan, johon jäimme hengaamaan loppuillaksi. Hotellille palattiin aamun ekalla metrolla klo 05, kuten kunnon tokiolaiseen yöelämään kuuluukin!

Sunnuntaina sää oli vihdoin (vähän) kirkkaampi ja suunnattiin Tokyo Goverment Buildingin ilmaiseen näköalatorniin ihmettelemään joka puolelle levittäytyvää kaupunkia. Näköala tornista olikin ihan mieletön enkä tiedä olenko toistaiseksi koskaan nähnyt yhtä vaikuttavan näköistä kaupunkia… Kaupunki näytti vain jatkuvan ja jatkuvan silmänkantamattomiin. Tornissa tuli aika pieni olo ja oli vain hyväksyttävä se, että tästä(kään) kaupungista ei koskaan tulisi näkemään kaikkea.

Tornin jälkeen harhailtiin alikulkutunneleissa etsimässä Shinjukun asemaa ja päädyttiin johonkin. Bongattiin kadulta edullinen ruokapaikka ja päätettiin syödä jotakin. Ruoka oli hyvää ja tosiaan edullistakin eli jos matkustaa budjetilla, kannattaa ehdottomasti kurkkia ja eksyä niihin pieniin kuppiloihin, joissa paikalliset nauttivat ateriansa.

Edellisilta painoi aika pahasti päälle, mutta päätin kruunata oloni ”eksymällä” pachinko-pelihalliin, joka olikin elämäni järkyttävin (krapula)kokemus. Pachinko on siis eräänlainen (liian äänekäs) rahapeliautomaatti, jossa pelataan kuulilla. Tässä pelihallissa koneita oli useammassa kerroksessa ja hallin äänimaailma oli kuin jostain äärimmäisen painostavasta ja ahdistavasta kidutuskauhuelokuvasta. Meteli oli siis aivan järkyttävä, mutta pelaajat istuivat tyynen rauhallisina peliautomaattiensa edessä tupakkaa poltellen ja toisella kädellä puhelimiaan räpläillen. Yksi absurdeimmista kokemuksista ikinä.

Maanantaina luvassa oli pyörähdys Tsukiji Marketiin ja shoppailua Shibuyassa. Tsukijissa nautittiin ihanat sushi bowlit ja shoppailtiin tuliaisia – omaan laukkuuni päätyi mm. kulho ja japanilainen kokkiveitsi. Varsinkin kulhot oli ihanan näköisiä ja olisin lähinnä halunnut ne kaikki kotiini (jota ei varsinaisesti juuri nyt ole hehe).

 Illalla suunnattiin syömään (jälleen Lonely Planetin suosituksesta) Shirube -nimiseen izakayaan Shimo-Kitazawaan ja päästiin kokemaan itsemme sardiineiksi tokiolaisessa after work -lähijunassa. Paikan löytäminen oli taas ilman gps:ää pieni haaste, mutta onneksi matkaseurueesta löytyi henkilö, jolla on jonkinlainen kyky tulkita karttoja (not me) ja löydettiin lopulta perille. Paikassa oli tosi hyvä meininki ja ruoka oli niiiiiin hyvää. Olin edelleen aivan izakaya-ihastuksissa, vaikka tilauksestamme jäikin lopulta uupumaan tilaamamme mysteerisaket, vaikkakin niiden tilaaminen aiheutti tarjoilijassa hulvattoman riemuisan reaktion. No, paikka oli joka tapauksessa pienen kiertoajelun arvoinen ja oli kiva nähdä muutakin kuin ihan ydin-Tokiota.

Tiistaina olikin aika karistaa kaupungin tomut kunnolla jaloista ja lähdettiin päiväretkelle Hakonen kansallispuistoon. Tavoitteena oli saada vähän raitista ilmaa ja nähdä vilaus Mt Fujista sekä vierailla jossakin Hakonen lukuisista onseneista. Matka Hakoneen kestää junalla Tokiosta n. puolisentoista tuntia ja perillä alueella voi liikkua sitten jos jonkinlaisilla kulkuvälineillä (bussit, köysirata, ratikka, laiva…). Ostimme Shinjukun juna-asemalta Hakone free passin, jonka esitteestä löytyy valmiiksi suunniteltuja reittejä, joista yhtä sitten seurasimme päivän ajan. Ensin ajeltiin vuoristotietä ylös, kunnes jossain vaiheessa lähdettiin kai jonkin verran alas ja saavuttiin Ashinoko-järven rannalle. 

Ashinoko-järven rannalta matkaa jatkettiin ”merirosvolaivalla” järven vastaikkaiselle puolelle. Ensimmäiset vilaukset hieman pilvien takana piilotelleesta Fujista oli mahdollista saada laivasta, mutta ehdottomasti paras näköala vuoren ihasteluun oli myöhemmin köysiradalta ja sen päätepisteeltä. Kuvat sai kuitenkin räpsiä pikana, koska huipulla kirjaimellisesti tuuli eikä muutenkaan ollut tullut mieleen, että vuoristoisessa kansallispuistossa voi olla vähän kaupunkia kylmempi keli…

Kuten Suomen, myöskään Japanin luonto ei ehkä helmikuussa ole kukkeimmillaan ja Hakonen aluekin on varmaan parhaimmillaan joko keväällä ja kesällä tai sitten syksyllä ruskaväreissä. Hakonen päiväreissun kohokohta oli lopulta kuitenkin ehdottomasti onsen (Tenzan Tohji-Kyo), johon pienellä kiireellä (ja riskillä) vielä illalla onneksi löydettiin, ja jonka hiljainen ja harmoninen tunnelma ja kylmän sään ja kuumien lähteiden sekä pilkkopimeällä taivaalla tuikkineiden tähtien luomat kontrastit olivat jotain aivan uskomattoman upeeta ja rauhoittavaa. Ainoa ikävä puoli onsenissa oli, että kuumissa lähteissä lillumisen jälkeen tekisi mieli lähinnä käpertyä syvään rauhalliseen uneen peiton alle eikä istua junassa, joten yöpyminen ryokanissa ei välttämättä ole huonompi idea…

Keskiviikko oli matkan viimeinen kokonainen päivä ja jäljellä reissun ehdottomasta ”to do -listasta” oli oikeastaan enää Harajukun tsekkaaminen. Päivä meni lähinnä Harajukun alueen kauppojen tarjontaa ihmetellessä ja viimeisiä ostoksia tehdessä. En oo kissojen ja kissakahviloiden ystävä, joten niiden ohittaminen käy helposti, mutta siilikahvilan kohdalla en voinut enää sanoa ei. En tiedä oliko kahvila ihan hintansa väärti (30min visiitti maksoi muistaakseni lähemmäs 15e tms.), mutta olihan ne söpöjä! 

Ilmeisesti myös japanilaisen keittiön kohdalla voi tulla jonkinlainen ”kiintiö” täyteen ja viimeisen kokonaisen päivän ateriat pyörivät vahvasti etelä-amerikkalaisen keittiön ympärillä (lounaaksi tacoja pop-up ravintolassa Harajukussa ja illalliseksi (lähinnä) lihaa brasilialaisessa ravintolassa Barbacoassa Roppongi Hillsissä). Illallisen jälkeen enää sake oli suorittamatta ja ennen metroasemalle lähtöä poikettiin pieneen (ja ehkä ainoaan vielä avoinna olleeseen) ravintolaan hoitamaan sekin alta pois. Juoma tarjottiin yllättävän suuresta lasista ja sanotaanko, että lasi oli aika täynnä… Maun puolesta pitäydyn jatkossakin muissa ruokajuomissa, mutta tulipahan maistettua.

Torstaina koitti lähtöpäivä ja ennen lentoa tapettavana oli muutama tunti aikaa. Sää oli kaunis ja päivä ehkä viikon lämpimin. Poikettiin viereiseen puutarhaan ja jokunen puukin oli jo kukassa ja pääsin ihastelemaan edes vähän Tokion kukkaloistoa. Ja viimeinen ateria? Mitäpä muuta kuin sushia liukuhihnalta. Ei muuta kuin arigato ja huomenna Finskin nokka kohti Kiinaa – oispa Baotoussakin jo kevät.