ALKUINNOSTUKSESTA LASKUSUHDANTEESEEN

Blogiin kirjoittelu on taas jäänyt. Kirjoitettavaa olisi vaikka millä mitalla, mutta kollegan tuhka tuuleen kadonnut blogipostaus ja muutkin pienet yksityiskohdat blogin kohdalla mietityttävät. Esimerkiksi jos kertoisin rehellisesti mitä olen viime viikoina tuntenut ja ajatellut: avautuuko se lukijalle oikealla tavalla kokonaisuutena – että kaikkeen sisältyy aina hyviä ja huonoja puolia – vai herätänkö sillä vain huolta lähimmäisissäni ja lähettääkö se signaaleja ainoastaan siitä, että en tykkää olla täällä tai pidän koko juttua suurena virheenä?

Koska niitä ajatuksia kuluneisiin viikkoihin on mahtunut. Niitä ilmaantuu, kun väsyttää (ja parhaina päivinä ärsyttääkin) työpäivän jälkeen niin paljon, että selviää juuri ja juuri kotiovesta sisään. Niitä ilmaantuu, kun lattiat odottavat moppaajaansa (lattiat ja pöytäpinnat on täällä parissa päivässä näkymättömässä mustassa hiekka- ja/tai saastepölyssä, jos tykkää tuulettaa kämppää…), tiskit lojuvat altaassa kun pitäisi saada aamukahvi, likapyykkikori tulvii ja aamulla ei ole mitään päällepuettavaa, haluaisit työpäivän jälkeen kotiin ja didi-kuski ei löydä perille ja soittaa ajo-ohjeiden perään (tää on aivan toivoton tilanne), joudut vääntämään töissä asioista (jotka itselle on itsestäänselvyyksiä), oot nälkäinen ja haluat tilata ravintolasta ruokaa ja hommasta ei tuu mitään edes kuvilla, haluaisit nukkua viikonloppuaamuna ja ulkona on TAAS klo 8.00 päällä kolmas maailmansota (koska joillakin on ’elämänsä onnellisin päivä’), luet kateellisena whatsappista kavereiden brunssisuunnitelmista (pääsispä täällä skumppabrunssille), paahtoleivät palaa pannuun kiinni, koska et edelleenkään osaa käyttää oikein kaasuliettä (yksi mikro kiitos)… Jäiköhän joku jokapäiväiseen elämääni kuuluva asia mainitsematta?

Voisi siis sanoa, että ns. honeymoon Kiinan kanssa on nyt aikalailla loppu ja viimeinen viikko-kaksi on menty aikamoista tunteiden vuoristorataa. Ensimmäiset pari viikkoa kaikki oli uutta ja jännittävää ja tuntui melkein samalta kuin olisi matkalla vieraassa maassa, mutta nyt mieli on kaikkea muuta kuin matkalla ja arjen karut tosiasiat ovat kerta toisensa jälkeen märkä rätti päin näköä. 

Toisaalta lohduttavaa on kuitenkin ymmärtää, että ratkaisun avaimet tässä kulttuuri- ja elämänshokissa on aikalailla omissa käsissä. Jos et osaa tilata ruokaa, opettele kieltä tai mene Mäkkiin. Jos didi-kuski ei löydä perille, lähde kävelemään ja etsi taksi. Kun paikallinen kulttuuri ja tavat ärsyttää, muistuta itsellesi uudelleen ja uudelleen, että et nyt ole Suomessa ja täällä asiat vaan hoidetaan näin. Kun töissä asiat ei (heti) suju toivomallasi tavalla, muista että oot jo ihan luonteeltasikin helvetin kärsimätön tyyppi ja tää juttu, johon vapaaehtoisesti ja täysin omasta tahdostasi olet lähtenyt mukaan, vaatii jotakin aivan päinvastaista eli harjoittele sitä – päivästä toiseen. Ja kun pahin koti-ikävä iskee, katso vaikka Suomen sää Forecasta (tää auttaa vielä, kun hiekkamyrskyt ei oo alkaneet täällä).

Se, mitä teen noiden hermojaraastavien ilotulituksien kanssa, on mysteeri. Ehkä toivon vaan, että ennemmin tai myöhemmin tästä kaupungista tai edes kaupunginosasta loppuu naimattomat naiset. Tässä maassa se ei onneksi ole täysin mahdotonta.