LOKAALI VAI LÄNKKÄRI?
Mulla on Kiina-ähky. Reilu pari kuukautta täällä Baotoussa, Kiinan Pieksämäellä, niiiiiiin perikiinalaisessa pikkukaupungissa on tehnyt tehtävänsä ja kuten reissupostauksien rivienkin välistä on ehkä voinut lukea, ikävä kaikkea länsimaista kohtaan on tällä hetkellä aika kova.
Ikävöin länsimaista (ok, ainakin suomalaista) tapaa kommunikoida, sopia asioista, ruokaa, juomaa, kieltä… Töissä lapsille oli tarjolla jotakin, joka näytti aivan pullalta rusinoineen kaikkineen ja olisin tehnyt mitä tahansa, jos olisin istunut sillä hetkellä Cafe Regatassa höyryävä kahvikuppi ja jättikorvapuusti kädessä.
Ikävöin suoraa puhetta face to face. Ikävöin sitä, ettei mun (tai keskustelun toisen osapuolen) tarvitse arvailla tuliko sittenkään ihan oikein ymmärretyksi. Ikävöin sitä, että pienten asioiden selvittäminen ei vie valtavaa määrää aikaa (ja hermoja) tai vaadi viittä ihmistä selvitäkseen.
Aluksi halu ”paikallistua” oli valtava. Olin täynnä riemua, kun ensimmäistä kertaa onnistuin käyttämään asuinalueen juomavesiautomaattia sen sijaan, että olisin kantanut lähikaupasta tonkkakaupalla pullovettä. Ensimmäinen bussimatka töistä kotiin oli pelkkää voitontunnetta. Kyllä musta hyvä kiinalainen (tai ainakin baotoulainen) vielä saadaan.
Tällä hetkellä haluaisin vain valuttaa juomaveteni hanasta. Aamulla jäisessä kaatosateessa tien varressa seisoessa vtuttaa, kun taksin taksia ei näy ja ymmärrän, että osaan kyllä mennä bussilla töistä kotiin, mutta töihin en osaa mennä (tai no, ehkä osaisin, mutta aikaa tarvitsisi varata kolme kertaa nykyistä enemmän – pointtina anyway, etten vain voi avata Reittiopasta ja hypätä bussiin).
Aluksi olin innoissani ruoasta. Nyt kaikki maistuu samalta ja työpaikan lounas tulee korvista ulos (onneksi on sentään useimmiten nälkä). Toissa viikon paras päivä oli perjantai, kun päiväkodista meni sähköt ja lounas haettiin KFC:stä. Haaveilen Via Tribunalin (liikaa hehkutusta instassa) pizzoista, joissa on luultavasti päällä muutakin kuin kilo teollista juustoa tai uunissa valmistetuista ruuista kuten makaronilaatikosta.
En oikein tiedä mistä nää fiilikset kumpuaa… Kummitteleeko taustalla kulttuurishokki, koti-ikävä vai vain ärsytys, kun on saanut maistaa pienen palan edes vähän kansainvälisempää Pekingiä, jossa ihmiset syövät nuudelien lisäksi tacoja ja osaavat englantia? Itse sen sijaan kamppailen täällä sen kanssa, että kansainvälinen safka tarkoittaa parissa nimetyssä ravintolassa tarjottavia annoksia ja joka kerta taksiin astuessa saa arvailla osaako taksikuski viedä kotiin vaikka yrittäisi puhua kiinaa.
Huomaan, että tällainen angstaaminen saa ajautumaan voimakkaammin sinne länkkäri-osastolle… Eihän mun välttämättä tarvitsisi edes käyttää sitä bussia, koska sillä ei taloudellisesti oo mulle mitään merkitystä – taksi ei maksa länsimaisen ihmisen varallisuudella varsinkaan täällä Baotoussa yhtään mitään. Ruokakaupasta ei tarvitse osata ostaa mitään, sillä jos varsinkin kiinalainen safka maistuu, on sama käydä ulkona syömässä tai hakea ruoka kotiin. Sillä, miten toimit tai käyttäydyt, ei ole merkitystä, koska oot joka tapauksessa vain valkonaama eli jollekin itsekäs, ylimielinen, vähän liian rahakas äiti-Kiinan resurssien ja mahdollisuuksien hyväksikäyttäjä jota ei tarvitse ottaa taksin kyytiin tai toiselle ihailun kohde, maailman valtias(tar), kaikkien toiveiden ja haaveiden ilmentymä (eli osaat englantia ja sulla on rahaa). Sulla ei ole persoonallisuutta tai omaa identiteettiä – olet vain amerikkalainen (ja täällä sen lisäksi luultavasti opettaja).
Toisaalta yritän nyt kovasti muistaa, että on pikku-Baotoussa puolensakin. Pääsen aamulla hyvällä taksisäkällä töihin kymmenessä minuutissa – Pekingissä paikasta x paikkaan y voi ottaa metroillakin helposti (yli) tunnin. Hintataso on aika edullinen, useamman ruokalajin illallisen saa helposti viidellä eurolla/hlö, niistä tacoista Pekingissä saakin sitten pulittaa enemmän. Asun täällä todella mukavasti kivassa asunnossa, Pekingissä fasiliteetit tuskin olisivat samalla rahalla samalla tasolla. Ja Suomeen palataessa voi sitten kertoa osaavansa ainakin muutaman sanan kiinaa, koska on pakko osata. Ja loppujen lopuksi ihmisetkin ovat onneksi edelleen enemmän sitä ystävällistä ja hyvällä tavalla uteliasta auttaja- ja ihailijaosastoa, kun länsimaa-ähky ei ole saavuttanut ja tuskin koskaan saavuttaakaan tätä kaupunkia (jos itse muistaa käyttäytyä).