RAJAT ON RAKKAUTTA?
Olin ajatellut, että tää blogi pyörisi aika arkisten asioiden ja mun Kiina-laiffin ympärillä, mutta sitten luin uutisia. No, toisaalta tällaistenkin aiheiden kautta pystyn kai jossain määrin avaamaan omia kokemuksiani Kiinasta ulkomaalaisen näkökulmasta tarkasteluna ja koska uskonto, politiikka ja seksi on kuulemma huonoja aiheita vielä kohtalaisen tuntemattomien ihmisten kanssa, tää blogiin avautuminen on hyvä vaihtoehto totuttuun kavereiden kanssa asioista väittelemiseen.
Ennen tänne lähtöä Euroopassa ehti sattua ja tapahtua kaikenlaista. Heinäkuussa matkalla Puolaan pohdin, uskaltaako Tegelin lentokentälle tehdä välilaskua saati uskaltaako sen transfer-alueelta poistua ja kulkea lentokenttäbussilla Alexandersplatzille (mentiin kuitenkin). Palatessa lentokentälle turvatarkastuspisteellä oli mies, joka pyrki turvatarkastusporttien läpi ilman tarvittavia dokumentteja porttien toisella puolella olevan ”perheensä luo” ja oli pakko jäädä katsomaan, ettei tyyppiä vaan päästetä läpi (Tegel on ollut kautta aikojen mun makuun vähän liian pehmoinen lentokenttä). Oon ihan rehellisesti sanoen antanut pelolle aika paljon valtaa viime vuosina ja kun perjantai-iltana avasin täällä Kiinassa suomalaiset uutissivut, tulin ikäväkseni huomanneeksi, että sille pelolle on ilmeisesti ja ihan oikeasti aihetta myös Suomessa.
Entä Kiina sitten? Länsimaissa Kiina on kai aika pitkälti nähty ”kyttäysyhteiskuntana”, jonka valvontakoneisto rajoittaa ja loukkaa ihmisten oikeuksia; näiden liikkuvuutta, mielipiteen ilmaisua ja kaikkea muutakin maan ja taivaan väliltä. Tänne tuleminen on vaatinut ulkomaalaiselta valtavan määrän asioiden hoitoa: dokumenttien oikeaksi todistamista, kutsukirjeitä, edes vähän pidemmän viisumin anelua suurlähestystössä, kymmenien papereiden lähettelyä sinne tänne sekä oleskeluosoitteiden ja kulujen maksajan tietojen ilmoittelua (eikä sekään välttämättä tarkoita sitä, että olisit automaattisesti tervetullut – itsekin voin saada sen surullisen kuuluisan kengänkuvan takapuoleeni, jos ammattitaitoni ja kompetenssini ei olekaan sellaista, jota Kiina tällä hetkellä tarvitsee ja työ- ja asumislupahakemukseni eivät mene läpi). Kaikkien dokumenttien lisäksi mut on kuvattu karmean näköisenä 30 tunnin valvomisen jälkeen pankissa, liittymäkaupassa, lentokentällä ja luultavasti kaikkialla missä nyt olenkaan liikkunut. Ehkä mua kuvataan just nyt täällä kotonakin, kuka tietää. Passia ja viisumia on luonnollisesti näytetty, tavattu, kyylätty ja skannattu erinäisissä paikoissa, mun kasvoja on (silmämääräisesti) tutkittu ja verrattu passikuvaan ihan urakalla, koneille ja ties mihin tietokantoihin on naputeltu musta tietoja… Kiinan valtio tietää tällä hetkellä luultavasti mun pituuden, painon, veriryhmän, puhelinnumeron, pankkitilin sekä sen, että ostin lentokentältä cappuccinon ennen Baotoun koneeseen nousua.
Mitä sitten ajattelen siitä? En oikein mitään. Toki suomalaisena olen tottunut eräänlaiseen vapauteen ja siihen, että ehkä ihan kaikki mun elämässä ei päädy joihinkin arkistoihin. Mutta esim. passin ja viisumin näyttämisen suhteen mulla ei ole mitään ongelmaa maasta toiseen liikuttaessa. Näytän mielelläni passiani ja todistan henkilöllisyyteni, koska mulla ei ole mitään salattavaa. En ole syyllistynyt rikoksiin Suomessa tai muuallakaan eikä mulla ole yhteyksiä mihinkään kovin epäilyttävään. Ja näin pitäisi olla muuallakin: ne liikkuu, joilla ei ole mitään salattavaa tai muuta painolastia harteillaan. Ja entä ne joilla on? Niillä ei tarvitse olla sitä oikeutta. Ne ei vaan ole tervetulleita. Tämä koskee niin suomalaisia kuin ihan ketä tahansa tässä maailmassa. Joidenkin kymmenien minuuttien jonottaminen 30-40 asteisessa hiostavassa lentokentän aulassa on ärsyttävä, mutta pieni juttu siihen verrattuna, että rajojen läpi virtaa rikollisliigoja, terroristeja ja muuta porukkaa, joilla ei pitäisi olla mitään asiaa muualle kuin niille tarkoitettuihin fasiliteetteihin omassa maassaan.
Tällä hetkellä Kiina tuntuu juuri tän kontrollin ja valvonnan vuoksi tosi turvalliselta, vaikka tottakai jokaisessa maassa on omat mielenterveyspotilaansa ja mitä vain voi sattua missä vain eikä mitään pahaa voi 100% estää. Onhan täälläkin katukeittiöiden kaasupullot räjähdelleet jonkin päiväkodin portin edessä, maa järisee ja talot sortuvat ja jossakin tulvii. Eilen yhden taksimatkan aikana mun sydän jätti ainakin 10 lyöntiä väliin, kun autot vaihtavat hetken mielijohteesta kaistaa, bussit kiilaa korkeintaan 10cm etäisyydeltä ohi ja autot kääntyvät risteyksissä vastaantulevia päin. Tietä voi ruuhka-aikaan tai tilanteen niin vaatiessa ajaa kumpaan suuntaan tahansa ja turvavöitä ei joko voi tai kuskin mukaan tarvitse käyttää.
Kaikesta huolimatta tunnen oloni kuitenkin aika turvalliseksi täällä tällä hetkellä ja toivon, että Suomessakin päästään ennemmin tai myöhemmin jaloilleen ja tähän samaan olotilaan kaiken tapahtuneen jälkeen. Peace and love.