Useammassa postauksessa on vilahtaneet sanat ”kulttuuriero” tai ”näkemysero”. En kuitenkaan ole avannut sen tarkemmin, mitä ne varsinaisesti mielestäni tarkoittavat, kun puhutaan Kiinasta ja Suomesta (tai Euroopasta ja länsimaista yleensä, samankaltaisia ajatuksia ja havaintoja on putkahdellut myös muilta länkkäreiltä). Kyse ei ole yleensä yksittäisistä toisistaan eroavista mielipiteistä vaan enemmänkin kokonaisista, sisäänrakennetuista ajatusmalleista ja toimintatavoista, jotka leikkaavat läpi kaiken ihmiselämän, niin työssä kuin ehkä vapaa-ajallakin. Omalla kohdallani ne/nämä sisäänrakennetut toimintamallit tulevat ilmi lähinnä työkontekstissa, koska se on tällä hetkellä ensijainen yhteinen toimintaympäristö mun ja kiinalaisten välillä.

Seuraavaksi käynkin läpi mun mielestä keskeisiä eroavaisuuksia ”suomalaisen” ja ”kiinalaisen” ajattelutavan välillä so far ja yritän ehkä samalla löytää myös itselleni työkaluja, joilla selvitä hankalista ja joskus ärsyttävistäkin tilanteista. Kaikki seuraavaksi esitetyt ajatukset eivät ole täysin omia vaan ne ovat tulleet esiin myös erinäisissä keskusteluissa, itseäni viisaampien kirjoittamien kirjojen sivuilla ja niitä on imetty mahdollisesti muistakin lähteistä. Kaikki alla mainittu ei myöskään välttämättä ole 100 prosenttista omaa todellisuuttani, mutta koska Kiina on kollektiivinen kulttuuri ja tiedätte varmaan maan (lähi)historian ja politiikan, aika moni juttu läpäisee koko yhteiskunnan sen kaikilla tasoilla ja kaikissa tilanteissa ja siksi aika moni seuraavista asioista on tullut itselleni vastaan muodossa tai toisessa. En ota kantaa siihen, mikä on oikea tai väärä tapa toimia, sillä molemmissa tavoissa on puolensa, mutta koska puolet ovat välillä kuin musta ja valkoinen ja yö ja päivä, voitte varmasti kuvitella, että hammasta on joutunut välillä puremaan ihan urakalla. Ja oli maa kuinka kollektiivinen tai ei, kyllä täältäkin toki löytyy yksilöitä ja erilaisia ajattelutapoja, joten mikään alla mainittu ei missään tapauksessa päde kaikkiin kiinalaisiin (tai suomalaisiinkaan).

SISÄLTÖ VS. PINTA

Kiina on feikin luvattu maa. Sen lisäksi, että täällä valmistetaan ihan konkreettista feikkikamaa (ja kuulemma hyvääkin sellaista), myös monet ei-niin-konkreettiset asiat ovat feikkiä. Sisällöllä ei Kiinassa juuri tunnu olevan merkitystä, tärkeintä on pinta – se, miltä asiat ulospäin näyttää. Jos rakennettaisi maailman upein ja kaunein talo, se voitaisi hyvin rakentaa Kiinassa. Talo olisi muuten moitteeton, mutta se kaatuisi pienestäkin tuulesta. Koska tärkeintä on pinta, se, että talo näyttää upealta. Suomessa huomiota taas kiinnitetään useammin sisältöön – että se on laadukasta ja hyvin tehtyä. Pinnalla sen sijaan on toissijaisempi merkitys. Mutta Kiinassa kaikki vedetään filtterin läpi, jopa viranomaisten myöntämiin dokumentteihin liitettävät valokuvat, jotta pinta olisi täydellinen.

UUDISTUMINEN VS. PERINTEET

Kiina haluaa olla dynaaminen ja tavallaan se sitä onkin, halutessaan. Joskus uudistumishalu on kuitenkin vain sanahelinää ilman aitoa halua toteuttaa uudistumisen edellyttämiä toimenpiteitä. Suurin jarru tuntuu olevan perinteet, varsinkin jos ne ovat jotenkin merkittävässä ristiriidassa uudistumishalujen kanssa. Jossain vaiheessa syksyä kyllästyin jo vain kuulemaankin sanan traditional. Perinteillä on kuitenkin valtavan suuri merkitys kiinalaisessa (toiminta)kulttuurissa – oikeastaan voisi ehkä jopa sanoa, että koko maa ja kansakunta on kasattu niiden perinteiden päälle. Perinteet ovat ”pyhiä” ja niiden arvoa on vaikea käsittää, kun asiaa tarkastelee omista länsimaisista lähtökohdista, jossa vastaavia ”pyhiä perinteitä” on tosi vähän tai ne ovat vaikeasti paikannettavissa. Toki perinteitä löytyy Suomestakin ja opetus- ja kasvatusala on niitä täynnä, mutta Suomessa ollaan kuitenkin jo siinä vaiheessa, että kyetään jossain määrin näkemään perinteiden ”taakse” ja erinäisiä uskomuksia ja perinteitä osataan tarkastella kriittisesti tai jopa kyseenalaistaa – täällä se ei ole todellakaan itsestäänselvyys. Länsimaiselle tällainen jatkuva uudistumisen ja toisaalta perinteistä kiinni pitämisen välimaastossa palloilu onkin aika rankkaa, varsinkin jos oma missio on nimenomaan luoda jotakin uutta.

YKSILÖLLISYYS VS. YHTEISÖLLISYYS

Kuten jo todettu, Kiina on kollektiivinen kulttuuri, kun taas länsimaat edustavat hyvin individualistista kulttuuria. Yhteisöllisyys on kaunis asia, mutta mikä siinä sitten saattaa länsimaista jurppia? Ehkä sen jonkinlainen hitaus ja tehottomuus. Odotusarvo siitä, että kaikki tekisivät samaa yhdessä samaan aikaan. Länsimaiselle se on ajan ja resurssien hukkaanheittämistä. Yhteisöllisessä kulttuurissa on toki myös puolensa: ihmiset pitävät toisistaan – tai ainakin siitä omasta piiristään – hyvää huolta. Toisaalta se ei ole pyyteetöntä ja yhteisöllisessä kulttuurissa kasvonsa menettäneiden ja väliinputoajien asema on lohduton. Yksilöiden toimintaa sääntelee siis voimakkaasti se, miellyttääkö se omaa yhteisöä ja ihmisten todelliseen luonteeseen ja olemukseen onkin vaikeampaa päästä käsiksi kuin vaikkapa länsimaissa. Yhteisöllisyydestä puhuttaessa on kuitenkin nostettava esiin ihmisten ystävällisyys ja pyyteettömyys: avuliaisuuden määrä täällä on jotain, mistä länsimaissa voitaisi ottaa oppia. Uskon, että taustalla on nimenomaan yhteisön merkitys yksilölle: ilman muita en ole mitään ja tavallaan se on tosi kaunis tapa suhtautua asioihin.

AUTONOMIA VS. HIERARKIA

Länsimaille, ja varsinkin Suomelle, tyypillistä on melko matala hierarkia ja yksilöiden melko laaja päätäntävalta erinäisissä asioissa. Kiina taas on hyvin hierarkinen maa. Päätösvalta on keskitettyä ja pienestäkin asiasta päättäminen on melkeinpä mahdotonta. Päätöksiä ei nimittäin tehdä omien tietojen, taitojen tai kykyjen mukaan vaan päätäntävalta on sillä, jolle se on annettu eivätkä ihmiset ole tasavertaisia ilmaisemaan mielipiteitään. Joskus tuntuu, että mielipiteitä ei edes ole tai niitä ei ainakaan ole suotavaa olla. Onkin aika rankkaa olla mielipideautomaatti tällaisessa maassa ja hierarkian kunnioittaminen/tiedostaminen on ehdottomasti ollut yksi suurimmista koetinkivistäni, jossa en välttämättä ole aina onnistunut hirvittävän hyvin. Onneksi länsimaisella barbaarilla ei kuitenkaan ole kasvoja, jotka menettää, mutta ikävä fiilis siitä tulee itsellekin, kun aistii (tunteita ei tietenkään näytetä tai suoraan ilmaista) toisen loukkaantuneen siitä, että hänen varpailleen on epähuomiossa astuttu. 

LUOTTAMUS VS. ISOVELI VALVOO

Suomalaiset ovat rehtiä ja rehellistä kansaa tai ainakin niin uskotaan olevan. Kiinassa kukaan ei taida luottaa oikein keneenkään. Monet tehtävät suoritetaan pareittain, joissa toinen on toisensa valvoja. Kaikesta pidetään kirjaa ja tarkastajan tarkastajalla on tarkastaja. Osittain kyse on kai korruption vastaisesta taistelusta, mutta myös kiinalaisella kyttäys- ja ilmiantoperinteellä lienee osuutta asiaan. Suomalaisen näkökulmasta asetelma tuntuukin siltä kuin olisit syyllinen kunnes joku toisin todistaa. En useimmiten viitsi edes ajatella sitä, miten paljon omiinkin tekemisiin täällä saatetaan (vaivihkaa) kiinnittää huomiota.

Näin jälkikäteen mietittynä huvittaa, että olen joskus ajatellut, että suomalaisissa yhteisöissä toimiminen olisi jotenkin monimutkaista ja hankalaa.