Unelmista totta

 

 

 

 

Oikeastihan se menee niin, että jokainen kyynel tekee vahvemmaks, siks en niitä pelkää vuodattaa. Salilla se menee niin, että jokainen toisto tekee vahvemmaks, kun vaan päättää tehdä ne. Muualla elämässä se menee niin, että niin kauan tehdään, kun saavutetaan se mitä on haluttu.

Tästä on tulossa postaus, joka liittyy siihen, mitä miellän määrätietoisuudeksi, mielenlujuudeksi ja positiiviseksi jyräämiseksi kaikkien esteiden läpi. Ja vaikka olen sittemmin rajannut blogistani juurikin kuntoilut ja siihen liittyvät projektit, lihasmassan kasvatukset ja muut rakkaat aihealueeseen liittyvät lempilapset niin aion kertoa teille jotain, joka sivuaa myös sitä osa-aluetta.

Nuorena olin hyvin päämäärätietoinen; minulla oli suunnitelma, unelma, mitä elämältä haluan. Elämä eteni, niin kuin pitikin. Tottakai kohtasin vastoinkäymisiä ja matkan varrella oli vaikka mitä, mutta tein asioita päästäkseni kohti sitä mitä halusin olla. Saavutin kaikki, mistä olin haaveillut. Hain opiskelemaan, pääsin, opiskelin, valmistuin, sain töitä, halusimme lapsia, naimisiin, omakotitalon, matkustella, sain työpaikan, jota tavoittelin milloin missäkin vaiheessa. Ei yhtään EITÄ näissä. Vähän päätinkin, että saan ne, ennemmin tai myöhemmin (kun se menisikin niin).

Elämäni muuttui ja hetkeen en löytänyt mitään mistä unelmoida, kaikki unelmat olivat painajaisia tai vaarassa kadota. Menetin elämänhallinnan siinä mittakaavassa kun elämää voi hallita kukaan ja ajatuksistani hävisi punainen lanka, kaikki muuttui suureksi sotkuiseksi lankakeräksi. Syitä erittelemättä olin todella hukassa vuoden. Elämäni tähänastisista vuosista raskain mutta opettavin. Muistan vuodelta hyvin paljon tuskan lisäksi positiivisia käännekohtia. Opin armolliseksi mutta lujaksi pikkuhiljaa. Kasvoin vahvaksi ymmärtäen heikkouteni. Ymmärsin, että ilman apua en olisi täällä enää, kukaan ei pärjää yksin. Sain ilmaisen, joskin raskaan matkan itseeni, ja opin ymmärtämään miksi minä käyttäydyn tai teen asioita tietyllä tavalla, itseäni kunnioittamatta. Jouduin ottamaan vastuun omasta hyvinvoinnista. Jouduin opettelemaan mitä on itsekkyys ja olla pyytämättä sitä anteeksi. Opin sanomaan edes silloin tällöin ei. Opin kiittämään itseäni siitä, mitä olen saavuttanut. Opin olemaan kiitollinen arkea ja elämääni kannattelevasta ympäröivästä ihanasta ihmisjoukosta.

Kun elämä alkoi pikkuhiljaa voittamaan, unelmat olivat pieniä, todella pieniä. Saavutin niitä vauhdilla;tahdon olla päivän ilman ahdistusta,  tahdon uskaltaa mennä kauppaan, tahdon uskaltaa hakea tuota työpaikkaa, tahdon ostaa punaisen paidan. Unelmat kasvoivat, ja minä vahvistuin jälleen niitä saavuttaessa. Eheydyin. 

Löysin pian kuntosalin, vahingossa. Olin saanut kerättyä massaa tuskissani melkein 25-30kg. En vaan pystynyt enää olemaan itselleni armollinen, kun olin siirtynyt lievästi ylipainoisesta ylipainoiseksi. Unelmani oli päästä normaalipainoon. Löysin ohjelman ja toteutin. Äkkiä löysin itsestäni sen nuoremman minän, joka teki eikä yrittänyt. Unelmani saavutettua olin hetken kiitollinen ja nautin. Treenaaminen oli vienyt sydämen ja rupesin haluamaan lisää. Ja ennen en uskaltanut sanoa unelmaani ääneen, kun osan suhtautuminen on ollut, että siinäpä taas yksi fitnesspirkko.

Nyt kun hypätään hetkeksi siitä unelman laatikosta ulkopuolelle, joka liittyy treenaamiseen, voidaan katsoa tuota matkaa ja saavutusta hitusen boksin ulkopuolelta. Lootassa minä treenaan kohti tiettyä (ehkä jonkun mielestä pinnallistakin) tavoitetta kohti. Ulkopuolelta minä näytän aika paljon erilaiselta kuin näytin muutama vuosi sitten. Jaksan paljon paremmin ja tämän voi koko lähipiiri allekirjoittaa. Elämä ei ole suorittamista päivittäin. Olen varmasti monen silmiin itsekäs ajankäyttäjä (jee, tavoite suoritettu). Joku voi ehkä läheltä nähdä, että olen alkanut luottaa itseeni ja kykyihin jälleen. Jokainen toisto ja onnistuminen salilla ja treeneissä, jokainen itsensä ylittäminen saa minut uskomaan kykyihini pikkuhiljaa muuallakin elämässä. Tuosta ”treenikuplasta tai laatikosta” leviää kulovalkean tavoin mielenlujuutta, vahvuutta, uskoa omiin kykyihin, päämäärätietoisuutta muihinkin elämän osa-alueisiin. 

Niinpä niin, kun joku kysyy, miksi jaksan tai treenaan tällä tavalla. Miksi haluan elää ehkä jonkun mielestä kurinalaista elämää. Koska tämä kaikki on tuonut takaisin minun elämääni sen varmuuden, jota minulla oli luonnostaan nuorena aikuisena, kun lähdin maailmaan melko mustavalkoisin ja avarakatseisin silmin, uskoen että mitä tahansa on saavutettavissa kun vain uskoo ja jaksaa tehdä töitä. Juuri se tunne on se, mikä palkitsee eniten, myös niinä hetkinä, kun elämä täräyttää paskaa niskaan.

 

Totta on, että kaikki asiat elämässä ei ole päättämisen arvoista tai kaikkien ei tarvitse löytää samoja keinoja ja reittejä päämääriin päästäkseen. Mutta se on varmaa, että itse ainakin olen lopettanut turhan vatvomisen muiden (ja itsenikin) kohdalta: tehkää asioita, jotka vie teitä kohti omia tavoitteita ja nauttikaa matkasta, älkääkä liikaa harmitelko, miltä näytätte muiden silmissä. Pääasia on luottaa itseensä, sillä suurin avain onneen löytyy omasta itsestä.