Eväsretki

Ollaan melkein jokavuosi lähivuosina tavattu käydä jonkun sortin eväsretkellä joulujen välipäivinä. Usein tähän saumaan sattuu jonkun vapaat tai loma, joten se on ollut mahdollista. Tänä vuonna käytiin retkellä myö tytöt, kun esikoinen suuntasi naapuriin mielummin leikkimään ja isäntä oli töissä.

Oon itse kaivannut ihan vaan metsän tuoksua ja siellä käppäilyä tosi paljon, joten lähdettiin neidin kanssa ihan lähimetsään vaan käppäilylle. Lasten kanssa liikkuessa tärkeintä on ehdottomasti eväät ja eväspaikan valinta. Eikä se kahvi maistu hassummalle luonnossa, sen tietää kuka tahansa luonnossa liikkuja….

Ella halusi mukaan paahtoleipiä lauantaimakkaralla, ja suklaata jooko. On vähän sovittu, että tää väliviikko olis ollut herkuton, mutta kun sattui tällainen spesiaalipakko niin napsaistiin jouluvaroista vähän mukaan.

Oli ihanaa huomata, että kun saavuttiin metsän puolelle, niin tämä tättähääräkin ryhtyi muistelemaan yhteisiä edellisiä metsäretkiä; ”Muistatko, kun oltiin siellä missä on riippusilta, siellä sanoit ettei saa tallata puiden varpaille, ollaanks sitä taas…” ”Sit ku mennää taas vaeltaa, otetaan sitä pasta bolognesee ni mie voin auttaa laittaa ruokaa…” Joku muukin oli kaivannut metsään.

Oli kiva tehdä jotain kahdenkin, liian harvoin tulee nykyisin tehtyä asioita vain toisen lapsen kanssa. Huomaa edelleen, että tällainen huomio tekee joskus mahdottoman hyvää. Ja että se lapsi onkin ihan erilainen, kun toinen sisarus ei ole jakamassa huomiota. Myös tuon isomman kanssa olisi kiva päästä irtaantumaan kotoa kaksin, vaikka se nykyisin jo karkaa mielummin isänsä kanssa peliin tai muualle.

Parhaat muistot lapsuudesta ovat aika pieniä, juttelimme tästä juurikin yhden ystäväni kanssa iltakahveilla. Se pistää miettimään, miksi aina tavoitellaan kuuta taivaalta. Takapihan ryteikkö, paahtoleivät ja kahvia termarissa voi tarjota tärkeämpää kuin kalliit hullutukset. Itse rakastin retkiä pienenä, ja on hauska huomata, että se (ja mielikuvitus; metsässä jahtasimme susia ja kettuja tosissamme) on perittyä.