Minä olen ihminen, muistatko.
Päässäni on soinut tällä viikolla Zen Cafen ränkytys;
”sinä olet ihminen muistatko
sinä olet aava ja rannikko
sinä olet jälkiä hangessa
nariseva haipakka pellolla
sinä olet tihkua ilmassa
ratiseva hiekka saappaissa…”
Saatan olla väärässä, mutta omalla kohdallani olen ainakin oikeassa. Kun lapset ovat kovin pieniä, sitä elää todella paljon enemmän vain lapsia varten. Elämä pyörii hurjasti lasten ja perheen ympärillä, ja ehdottomasti niin kuuluu ollakin. Lapseni ovat pieniä tietenkin vielä, mutta puhun nyt pitkälti ihan taaperoikäisistä lapsista. Sitten alkaa irtaantumisvaihe; pitäisi jättää pieni yksin ensin isän kanssa, sitten ehkä mummin ja ukin, ystävän, alkaa päiväkodit, koulut ja lapsilla lisääntyy kavereilla kyläilyt. Fiilikset menee jotenkin niin, että samaan aikaan kun tuntee riemua lapsen kasvusta niin on kamalan haikea ja vähän syyllinenkin olo. Olenko minä osannut valmentaa lastani tähän kaikkeen? Tunteeko hän olonsa turvalliseksi? Olenko saanut annettua tarpeeksi rakkautta tähän jo pieneen itsenäistymiseen ja kotoa irtaantumiseen, jokaiselle heistä ja tasa-arvoisesti. Olenko itsekäs? Enkö olekin?
Kysymykset riitaantuvat, olenko kuitenkaan vielä valmis, ovatko he, kuinka pitkä aika on hyvä olla pois, varasinko tarpeeksi vaatetta, tarkistussoittoja, en viivy kauan, tulehan muistakaa allergiat, astmat, vaipparasvat, peliajat, unikaverit, silitykset silmien välistä. Loputtomiin huolta ja vaikeutta nauttia omasta ajasta, syyllisyyttä, jopa. Vielä yksi vilkaisu kesken tyttöjen illan, onko lapsilta tai kotoa tullut viestiä.
Mitä se vaatii lapsilta? Luottoa siihen, että aikuinen palaa. Tietoa siitä, että ollaan turvallisessa paikassa ja saan täällä olla oma itseni. Rutiineja ja rajoja ja rakkautta, kuten kotona. Tiedättehän, koko rimpsun.
Mitä se vaatii sitten äideiltä ja iseiltä? Kuntosalitermein; toistoja.
Ja kohta siihen oppii; nauttimaan siitä, kun lapset pääsevät rakkaiden tuttujen ihmisten luo tekemään itselleen mieluisia asioita. Oma aika tuntuu pian luksukselta, ja siitä oppii nauttimaan. Aluksi on vähän hönttö olla, mitäs hittoa minä nyt. Oppii kaipaamaan lapsia oikein tavoin, ilman syyllisyyttä. Oppii ymmärtämään, että myös muut osaavat hoitaa minun lastani. Oppii antamaan itsellensä aikaa. Pikkuhiljaa, kaiken tämän kautta herää yksi kysymys.
Mitä minulle kuuluu?
Ei äitinä, ei puolisona, ei työkaverina, siskona, tyttärenä. Vaan ihan omasta puhtaasta itsestä lähtien. Saattaa tulla jopa liuta lisäkysymyksiä? Kukas minä olinkaan? Mistäs minut olikaan rakennettu, mistä rooleista? Mistäs minä pidinkään? Mihin minä omaa aika tarvitsenkaan? Mistä en pidä, olenko kadottanut jotain matkan varrelle? Voinko hyvin, huonosti vai tiedänkö sitä itsekään? Milloin itseasiassa mietin koko asiaa?
Ja kun tätä prosessia käy läpi tässä vuosien mittaan eri rooleista ja minuudesta käsin, tajuaa.
Minä olen ihminen muistatko.
Nykyisin koen velvollisuudekseni olla kaikkien roolejen ohella myös vain minä. Osaan ottaa itsekkäästi aikaa asioille, joista muiden roolieni ohessa nautin, tietenkin muutkin roolit huomioiden. Ymmärrän, kuinka onnekkaassa asemassa olen, kun se on mahdollista. Oma aika, täysin puhtaasti itselle, ei ole itsekästä vaan ihmisoikeus. Näin minä ajattelen, kaiken tämän keskellä. Mitäs ootte mieltä?
