”Sä et voi istua siinä”
”äiti istuu mun sängyn laidalla
kyyneleitä marimekon paidalla
se sanoo joskus mä oon paremmas paikassa
nyt on myrskyy pitää pysyy vaan laivas”
Mun piti dropata tänne Pargan reissun kuvat huolettomasti, ja teen senkin varmasti viikonlopun aikana, mutta en pääse eilisen Vain Elämää- jakson tunnekuohujen jälkeen siihen tilaan, et voisin vaan sivuttaa tämän aiheen, josta mä olen niin monta kertaa ennemmin meinannut kirjoittaa. Ja kyllä, pääsin tunnetiloihin katsomalla Vain Elämää. Klisee. Kyllä, kuuntelemalla Jaren biisejä muiden tulkitsemina. Nyt puhutaan Sannin versiosta.
Oli aika, jolloin mä palasin koulusta tai joskus muualtakin kotiin, suoraan omaan huoneeseen tai avoimesti itkien. Äiti katsoi vakavana, hitusen leukapielet kireänä, lohduttaen, tyynytellen, valaen uskoa siihen, että kukaan ei jaksa loputtomiin ja täältä noustaan ehjänä ja voittajana. Mä en ole ollut paha koulukiusaamisen uhri, mulla on aina ollut oma ”skyfalls-porukka” ympärillä, yhä on, ja me on pidetty toisistamme aina siinä porukassa huolta.Siitä kiitos kaikille niille, jotka on kulloinkin tähän porukkaan kuulunut elämän eri vaiheissa. Mun kiusaamistapaukset eivät ole olleet systemaattisia, ja ne on usein olleet jättämistä ulkopuolelle, roskien lajittelua sinne keräyspisteen kaukaisimpaan nurkkaan.
”ruokiksella näkkärii ja voita
mulle sanottiin älä edes koita
tulla istumaan meidän kaa
saat syödä ku koira”
Mutta; mä olen kuullut olevani osa ei mitään, sä et ole mitään, sä et pääse mein porukkaan, jos pääset, sun kaveris ei voi tulla. Valitse jengisi. Mun nilkoille on ajettu potkukelkalla, et nähdään miten mä kaadun. Mä olen saanut kokea jo pienenä sen, että musta pidetään, kun mä voin olla hyödyksi. Oon kuullut, et oon kamalan läski, lihava, iso ja ruma. ”En mä halua leikkiä sun kaa kun oot niin tynnyri”. Ja kun alkoivat ne ekat poikakuviot, mut tehtiin tietoisesti naurunalaiseksi. Lasten leikkiä? Kyllä ja ei. Hyväksyttävää? Ei. Anteeksiannettavaa? Ihme kyllä, kyllä.
Jaoin joku aika sitten facebookissa kirjoituksen siitä, että kiusaaminen pitää kitkeä pois jo hiekkalootalla, että se ei pääse livahtamaan siitä käärmeen lailla kiemurrellen työelämään. Mun matka tähän päivään ja ennen noita kiusaamisia juontaa kaikki samaan tavoitteeseen ja inhimilliseen sellaiseen; tulla hyväksytyksi itselle ja hakea sitä hyväksyntää muilta. Mä en ihan niin syvälle elämääni tähän käy avaamaan, mutta syistä jos toisista, mulle on aina ollut tärkeä tulla hyväksytyksi muiden osalta. Todella tärkeää. Kun siihen lisättiin kouluvuosien kokemukset päälle, niin olin pitkään aika varma, että olen pohjasakkaa.
Vaan miten se näkyi? Päätin olla kova, nousta sen yläpuolelle. Kovin tuttua monelle, peitetään se oma heikkous, se että ei jaksa. Huomasin vastaikään, että oon mennyt sillä aika pitkälle, tutulla defenssillä ja toisinaan se nostaa päätään vieläkin; kun huomaan, että kysymys on hyväksytyksi tulemisesta enkä saa sitä vastakaikua, kasvatan ympärille sen tutun kilven. Luonnollista. Lukiossa mä olinkin sitten yks kaks ”ihan hottis”. Hyvä, ettei noussut hattuun. Todella erikoista olla yhtäkkiä eri asemassa. Muistan ne hämmennyksen fiilikset siitä, että tässä mä nyt oon, ja noi haluaa jutella mulle. Mut pyydetään joka paikkaan. Mä voin mennä, koska mulle tuskin tehdään klassisia jekutuksia. Mä aloin elääkin sitten aika vapaasti ja nauttien uudesta roolista.
”huikkaan kahvii naamaan
hyppään mustangiin eikä mul oo aikaa angstifiiliksiin
nyt kun meette baariin tai s-markettiin
kuuntelette sannii”
Ja siitä alkoi eheytyminen, vaan ei vielä toviin itseensä luottaminen. Kaikkien noiden hetkien yhteissumma, ja varhaisemmat kokemukset saivat aikaan sen, että jokaisessa elämän uudessa vaiheessa ja taitekohdassa mä jouduin ja joudun kysymään itseltäni epävarmasti, että osaankohan mä kuitenkaan, pärjäänkö, pystynkö ja jopa ilkeänkö. Toisten ulkonäön arvostelu jättää semmoisen jäljen, että vielä pitkään sä joudut määrittelemään itseäsi muiden äänten kautta. On vaikea hiljentää ääniä, jotka sä lapsena ajattelet totuudeksi. Kun sulla ei ole vielä kykyä erottaa omia totuuksia muiden totuuksista. Tähän ilmiöön liittyisi paljon muutakin, voisin käydä tätä läpi tuhannesta näkökulmasta, mutta uskon että IKÄVÄN moni jo tietää mistä puhun.
Eilen perjantaina sitten seurasin näitä fiiliksiä itsessäni ja yhtäaikaa kahden lapsen äitinä. Ja voin kertoa, että tuskahiki valui. Nyt mulla on oman itseni lisäksi ajatuksissa, kelpaavatko he. Tulevatko he saamaan sen hyväksynnän, kuinka mä pystyn tukemaan, miten mä opetan? Mitä jos lapseni kiusaa. Miten kasvattaa vahvaksi säilyttäen samalla se sama herkkyys joka heissä asuu? Kun itsekin olen eheytynyt vuosikausia. Onko sitä pakko kokea?
”anna mun olla se mikskä mä halusin tulla
mä annan anteeksi jos pyydätte multa
mä tarviin tahtoo vaikeisiin hetkiin
mun täytyy lääkettä näihin paineisiin etsii”
Tänäpäivänä mä olen pisteessä, jossa mun on hyvä olla. Mä olen ollut samoissa porukoissa sittemminkin, ja mulla ei ole enää anteeksipyydettävää. Oon oppinut rakastamaan itseäni ja olemaan ylpeä itsestäni, saavutuksistani. Vaikka epävarmasti, niin silti. Joskus epävarmuuden hetkenä mä joudun olemaan vähän irrallaan, yläpuolellakin jopa, mutta suurimmaksi osaksi ajasta osaan jo ajatella, että mun ei tarvi edes saada sitä hyväksyntää. Kelpaan itselleni näin.
”tää ei tuu poistuu täältä koskaan
timantit on ikuisia
ja mä lupaan pysyy aitona ja aina rokkaa koska
timantit on ikuisia
timantit on ikuisia
timantit on ikuisia”
Kuinka helvetin kovasti mä toivon, että maailma olisi paikka, jossa me vanhemmat jo osattais ohjata lapsiamme ymmärtämään erilaisuutta, osaisimme kasvattaa heidät hellästi rakastaen empatiakykyiseksi, ja saada heidät ymmärtämään pitkäaikaiset vaikutukset, joita kiusaaminen jättää ihmiseen. Kuinka mä toivon jokaiselle lapsesta asti mahdollisuutta tulla hyväksytyksi muiden silmissä ja mahdollisuutta olla itsevarma oman personaallisuutensa suhteen.
Ps. Kuvat kuvituskuvia. Sanoin neidille, että mieti sitä tunnetta, jos oot joutunut joskus jonkun kiusaamaksi. Näkyyköhän tunne kuvista?