Tulin sanomaan sen mitä en sano
Mulla on lähiaikoina ollut mielessä monta aihetta, ihan sellaisia sekä arkisia, että vähemmän arkisia, joista kirjoitan blogiin. Päätin päivittää tänne nuoren herran synttärihumua, tapettivalintoja, lomaviikon kuulumisia. Meinasin kirjoittaa siitä, kuinka paljon positiivista päiviimme on mahtunut. Kiitollisuutta, yhdessäolosta ja hetkistä. Mutta, luettuani someani taaksepäin, päätin tulla kertomaan teille mitä en sano.
Huomasin, että elämänihän näyttää melko kivalle somessa. Luultavasti siksi,että elämäni on myös aika hyvää. Se on täynnä niitä hetkiä, joita someen ja muualle kirjoitan ja kuvaan. Minun arkeni on myös lasteni lapsuus, joten soisinkin sen olevan yhtä kaunista kuin kuvissa. Mutta, kun kuulet tämän äänen, on sinun aika kääntää sivua, ja nyt kuunnellaan tarkasti.
Somemaailma. Miksi kaunistella totuutta? Olen lähiaikoina ollut väsyneempi kuin pitkään aikaan. Vaikka en saisi omasta mielestäni, olen ollut. Meillä on tapeltu peliajoista, herkuista, kaveriajoista. Arjessa on ollut narinaa, kananmunat loppuvat väärään aikaan, vain yksi huone on kerrallaan edes välttävässä somekuvauskunnossa, hedarini on jatkunut viikon. Lupailen asioita, ja kun en pysty pitämään lupauksia, tunnen syyllisyyttä. Unohtelen, stressaan, ihosairauteni kukistaa ja silmäni karsastaa. Rakkaitani on siinä kunnossa, sellaisissa paikoissa, joissa en toivoisi heidän olevan. Minulla on huolia rakkaimpiin liittyen, heidän jaksamiseensa liittyen. Joku jossakin on loukkaantunut minulle, enkä osaa tehdä asialle mitään, olen täysin kädetön yhtäkkiä tunneasioissa. Vietän aikaani täydellisessä somessa, vaikka pitäisi olla aivan jossain muualla; hoitamassa parisuhdetta, jaksamassa hoitaa kuntoa, istuttamassa vaikka niitä taimia, joita voisi kuvata.
Minä elän myös sen puolen elämästäni, mitä kuvissa ei näy. Minä tunnen sen tunteen, jonka vastapainon kuvani toivottavasti välittävät. Kiitollisuus ja rakkaus syntyvät menetyksen pelon tunteesta. Ilo jaksamisesta syntyy, kun on käynyt läpi jaksamattomuutta. Minä myös ajattelen, ajattelen sen mitä en sano. Niinpä minä myöskin tunnen, mitä en sano välttämättä ääneen.
Nyt viimeistään joku saattaa ajatella, ja saakin. Miksi nähdä vaivaa. Miksi ei vaikka kuvaa tai kirjoita siitä, mistä se yllä narisi ja mistä on huolissaan. Se olisi totuutta.
Tässä teille syy; minä uskon että maailmamme näyttäytyy meille sellaisena kuin haluamme sen nähdä. Sen voi nähdä liutana arjen velvollisuuksia ja kauheuksia (minäkin näen usein) ja solisevana narinana, huolina ja murheina. Mutta kun sitä katsoo kameran linssin läpi, tajuaa jotain. Ja se jokin on se, miksi tykkään kuvaamisesta; jokaisessa hetkessä on kaunista. Harva ahdinko on niin syvä, että ei löytäisi jotain kuvakulmaa, mistä tarkasteltuna se näyttäisi sielukkaalle, arkisen kauniille. On hetkiä, jolloin niitä kuvakulmia pitää etsiä aika monesta asennosta. Jolloin saa hinkata linssiä puhtaaksi useamman kerran, tai jättää kuvaushommat toiseen päivään. Mutta oikeasta kulmasta katseltuna kaunista löytää.
Kyseessä on myös state of mind; olen kyllästynyt negatiivisuuden aiheuttamaan kierteeseen. Niinpä minä tyydyn osaani, jos se tarkoittaa ulkopuoliselta ajatusta siitä, että meillähän on aika täydellistä. Aika karsea osa, suorastaan pitelemätön. Kuulemma toiset ihan hakemalla hakevat sellaista…
Kurkatkaahan muutkin asioita sen uuden kuvakulman kautta, täällä on hetkittäin aika pirun nättiä!
Iloista tulevaa viikkoa kaikille!