Miksi pöytälaatikosta kannattaa tulla ulos

Pöytälaatikko, tuo kirjoittajan kaappi.

Kaappi, josta ei useimmiten löydä Narniaa, mikäli haaveilee kehityksestä ja julkaisemisesta. Tänään sain konkreettisen ymmärryksen hetken siitä, miksi kirjoittajan kannattaa tulla  pöytälaatikosta ulos yhdelle tai useammalle luotetulle ihmiselle.

(Kuvassa kirjoitusluonnoskirjani ja lempikynäni epäkäytännöllisessä poseerauksessa. Kaksi kirjanmerkkiä ovat ystäväni käsin tekemiä. Vasemmanpuoleisessa on sanat ”rakkaus” ja ”kärsimys”, ja oikeanpuoleisessa ”luovuus”. Ne ovat itseironinen combo asenteestani luovaan työhön.)

 

Olen jonkin aikaa kokoontunut muutaman luottoystävän kanssa lukemaan ja kommentoimaan toistemme luovia tekstejä. Kynnys siihen oli hirmuinen, ja ensimmäisellä kerralla stressi tuntui kehossa koko tapaamisen ajan. Pelko omien, intiimien, turvassa pöytälaatikossa piilottelevien tekstien näyttämiseen yllätti. 

Ryhmämme sai aikaan luottamuksen ja keskustelun tilan, jossa pystyimme puhumaan suoraan tekstiemme hyvistä ja huonoista puolista, antamaan kokeiluehdotuksia ja ennen kaikkea tulemaan esille keskeneräisyyden kanssa. Vertaisryhmän olemassaolo, sen näkeminen että jokainen vaiheilee yhtälailla, rohkaisi kirjoittamaan lisää ja alentamaan omaa rimaa pöytälaatikon avaamiseen.

 

Tänään olin jumissa tekstini kanssa. Olin huomannut kerronnan tasojen liikkuvan jossain hajanaisen ja vaikeasti luettavan rajamailla, ja olin päättänyt tehdä rajun kokeilun: lisätä uuden, arkisen kerronnan tason tekstiini. Tein sen, mutta jumiuduin lukemaan omaa työtäni yhä uudelleen. Oliko uusi taso tarpeellinen? Yritinkö sillä vain korjailla aiempia virheitäni? Mitä jos se pilaisi koko tekstin!

Pyysin apua vertaistukiryhmältäni (haluaisin sellaisen Batman-valon, jolla voisi kutsua ystäviä tällaisissa tilanteissa).

Ystäväni luki tekstin läpi ja kertoi pitävänsä tekemästäni muutoksesta. Hän totesi arkisesta kerronnan tasosta, että kaipaisi jopa enemmän realistista ympäristön kuvailua, konkreettisten esineiden ja miljöön esittelyä. Keskustelimme ehkä muutamilla lauseilla, mutta äkkiä huomasin sanallistavani omaa kirjoittajuuttani koskevan aivan keskeisen huomion:

”Oon hyvä kuvaamaan pään sisäisiä maailmoja ja siinä leikin täysillä kielen tempolla ja rytmillä, ja tuo aiemman tekstin myllytys on juuri sitä mitä osaan parhaiten. Siksi se on niin raskasta lukea, kun homma liikkuu niinkuin tsunami metaforissa ja supertunnetiloissa ja henkilöiden mielen sisäpuolella. Mä en oikeastaan osaa kirjoittaa niin, että lukija saisi kunnolla juurrutettua itsensä tekstin multaan.”

Okei, oikeasti sanoin tuon keksustelun aikana enkä yhtenä repliikkinä, mutta havahduin kuin ajatuslamppu olisi syttynyt pääni päälle. Kaveri naurahti, ettei oikeastaan juurikaan auttanut, mutta kerroin etten olisi koskaan saanut hahmotettua näitä ajatuksia yksin, jumissa pöytälaatikossani tekstin kanssa. Lyhytkin keskustelu luotettavan ihmisen kanssa laukaisi ajatuskelan, joka johti konkreettisiin johtopäätöksiin ja kirjoittamisen jatkamiseen.

 

Vuorovaikutus auttoi mua näkemään oman tekstini. Ymmärsin, mikä juuri tällä hetkellä saa sen tuntumaan tasapainottomalta. Näin selkeästi omat vahvuuteni kirjoittajana, ja osasin kohdistaa huomion siihen mitä teksti kaipasi. 

Se tuntui mielettömän hyvältä.

Suosittelen kokeilemaan, mikäli joku luotettava henkilö innostuu luovien keskeneräisyyksien jakamisesta ja keskusteluyhteys toimii. Yhdet aivot pystyvät paljoon, mutta kahdet tai useammat pystyvät ihmeisiin.