Aloin parin vuoden tauon jälkeen lukea Sanford Meisnerin teosta On Acting. Tässä kuussa alkaa harrastajateatterissa ohjaustyö, jossa haluan käyttää Meisnerin filosofiaa ja ja harjoitteita olennaisena osana prosessia.

Pääsin vain kahden ensimmäisen sivun yli, ja törmäsin tähän tekstiin:

”I wish the stage was as narrow as the wire of a tightrope dancer, so that no incompetent would dare step upon it.

– Johann Wolfgang von Goethe (1749-1812): Wilhelm Meisters Lehrjahre, book 4, chapter 2

This quotation Meisner has framed and hung on the wall of his office.”

Toivon, että näyttämö olisi kapea kuin nuorallatanssijan köysi, jotta yksikään taitamaton ei uskaltaisi sille astua.

Lause pysäytti miettimään valmiutta astua näyttämölle. Koin sen ristiriitaisesti.

Tällainen filosofia, ajatus luvasta taiteeseen vasta kyvykkyyden myötä, muistuttaa venäläisestä tanssin ja piirustuksen opetuksesta. Jos näyttämölle on lupa uskaltaa vasta kyvykkäänä, miten kukaan voi tehdä niin? Kuka näyttelijä voi sanoa olevansa valmis?
Eikö tämä ajattelutapa ole räikeässä ristiriidassa luovuuden vapauttamisen, mokaamisen armollisuuden (moka on lahja!), ja improvisaation kanssa? Eikö tämä saa taiteen tekijää mittaamaan suoritustaan ja itseään, ja asettamaan epärealistisia rimoja ja pahimmillaan blokkaa luovaa työtä?

Olla ”valmis” tai ”kyvykäs” näyttämölle ei voi tarkoittaa kykyä mihinkään tekniseen, mitattavaan suoritukseen.

Jos väittää näyttelijänä, tai missä tahansa luovassa työssä, olevansa valmis, taitaa koluta jo ryteikköjä kaukana eteenpäin vievältä tieltä. Uskon kirjan aloitustekstin olevan tietoisesti luettavissa sellaisen ihmisen silmin, joka on jo ehtinyt pudota muutamaan otteeseen, ja ymmärtää, ettei luovan työn tuloksellisuus ole yksiselitteistä. Jatkan lukemista.

Mielestäni näyttämölle on valmis astumaan silloin, kun

ymmärtää kannattelevan nuoran kapeuden,

tuntee itseään tarpeeksi tietääkseen, mitä pudotessa alhaalla vaanii (sillä putoamisia tulee),

mutta tahtoo silti ottaa ensimmäisen askeleen.