Tyhjensin toissa päivänä kukkarosta kaikkia turhia kuitteja ja järjestelin kortteja uusiksi. Jostain kukkaron uumenista tipahti pieni valkoinen, violettireunuksinen junalippu. Se sai suupielet kohoamaan korvia. Kyseessä oli junalippu heinäkuulta. Matkustin tuolloin Espanjassa, Andalusian alueella. Olin päätynyt reissullani pieneen, vain noin 30 000 asukkaan kaupunkiin Rondaan, joka vei kertaheitolla sydämeni. Säästelen melko harvoin matkoilta kukkaroon kerääntyneitä lippuja ja kuitteja, mutta tämän kyseisen junalipun halusin tarkoituksella säästää.

Tätä kirjoittaessani ulkona tuivertaa tuuli ja ikkunaan ropisee marraskuinen kolea sade. Junalipun näkeminen vei mielen hetkeksi lämpöön, Espanjaan ja kesään. Tajusin, että en olekaan jakanut matkakuvia täällä blogin puolella — Instagramissa kylläkin muutamia. Usein pimeinä kaamosaikoina onkin ihana muistella kesää. Se jollain jännällä tavalla tuo ripauksen aurinkoa muutoin melko harmaalle taivaalle.

Kesän matka vei minut ensin Malagaan, sieltä junalla Rondaan, josta matka jatkui Granadaan ja sieltä lopuksi takaisin muutamaksi päiväksi Malagaan. Halusin loman, joka yhdistäisi kulttuuria, rantaa, lepoa ja menoa. Kombo oli pitkälti täydellinen. Sää oli mitä mainioin ja upottaessani varpaita Malagan rantahiekkaan tunsin todella olevani lomalla. Levollisena. Malagassa pötköttelin pitkälti päivät rannalla, kuuntelin korvanapeista Maria Veitolan äänikirjaa, söin lounaaksi ja illalliseksi aivan liian monet batatas bravakset, join iltapäivällä sangriaa pienen ravintolan terassilla, siirryin muutaman askeleen eteenpäin nauttimaan jälkkäriksi paikallisen jäätelöbaarin herkkuja, ihailin kauniita katuja ja kujia. Annoin merituulen sivellä poskia ja auringonsäteiden kosketella ihoa. Malaga yllätti ja ylitti odotukset.

Juna kulki läpi kuivien maisemien. Tuntui kuin olisi ollut jossain elokuvassa johon oli laitettu päälle sellainen hieman oranssi filtteri. Ronda oli ollut bucket-listallani jo jonkin aikaa. Valokuvaajana minua kiehtoo hurjasti hyvin kuvaukselliset paikat. Olin nähnyt Rondan kuuluisasta sillasta, Puente Nuevosta muutamia kuvia Instagramissa ja niiden myötä halusin paikan päälle kokemaan kaiken tuon kauneuden itse. Heräsin ensimmäisenä aamuna aikaisin ja lähdin liikkeelle jo ennen kello yhdeksää. Hyvä että edes kahvilat olivat vielä auenneet. Kuljin kauniita ja hiljaisia katuja pitkin kohti siltaa, tietämättä yhtään, oliko maisemat todella niin sanotusti ”reissun arvoisia”. Kun pääsin sillalle henki melkein salpaantui. Tuli itku, onnen itku. Kuvat eivät todellakaan anna oikeutta noille upeille maisemille. Aamun aikaisina tunteina sillalla ei ollut melkein ketään muuta. Sain ihailla aamuauringon silittämää solaa aivan yksin. Se muisto on porautunut vahvasti mieleen.

Ronda oli muutenkin jollain jännällä tavalla paikka, johon oli hyvä pysähtyä. Airbnb-asunnossani oli kaksi kerrassaan taivaallista terassia, jossa oli ihana loikoilla iltapäivän auringon alla. Välillä jopa mietin, että voisipa tuonne muuttaa vaikka yhdeksi kesäksi.

Tuntui, kuin nuo kaksi päivää Rondassa olisivat kestäneet viikon. Se oli ihanaa.

Mieli hieman haikeana hyppäsin Rondasta junaan kohti Granadaa. Halusin kokea kaupungista lähinnä kuuluisan Alhambran, joten aika kaupungissa jäi vain yhteen yöhön. Mutta se tuntui tuohon hetkeen juuri sopivalta. Granada oli kaunis, helteinen, suorastaan kuuma. Rondaan verrattuna huomattavasti ruuhkaisampi. Ensimmäisen päivän iltapäivänä kapusin korkealle kukkulalle ihailemaan kaupunkia. Join varmasti yli litran vettä päästessäni vihdoin näköalapaikalle. Muut turistit olivat ottaneet paikallisbussin. Minä halusin kokea ja nähdä, ja kiivetä mielettömät määrät portaita +32 asteen helteessä. Mutta kokemus oli sekin. Kaduilla ei nimittäin ollut melkeinpä ketään muuta.

Toisen Granada-päivän aamuna suuntasin heti ensimmäisenä Alhambraan kolmen tunnin kierrokselle. Sekin tuntui aivan liian lyhyeltä ajalta. Alue on nimittäin valtava. Mutta kerrassaan upea. Satumainen. Aivan kuin Aladdinista.

Ennen kotimatkaa vietin vielä muutaman päivän Malagassa. Tapasin erästä kaupungissa asuvaa ystävääni, nappasin vielä viimeiset auringonsäteet rannalla loikoillen ja söin paljon jätskiä.

Nyt istun kotona Helsingissä. Sade ropisee edelleen ikkunaan. Huoneessa tuoksuu Granadasta ostettu suitsuke. Syön Rondasta ostetusta kulhosta jäätelöä. Hymyilen.

Alla vielä muutama kuva Granadasta ja Alhambrasta.

Lisää ajatuksiani yksin matkustamisesta voi muuten lukea Cosmopolitanin haastattelustani täältä.

Vietin muutama viikko sitten viisi päivää alppimaisemissa Ranskassa, Chamonix’ssa. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt alpeilla, joten pelkkä oleilu jylhien vuorimaisemien ympäröimänä oli jo itsessään aikamoinen kokemus minulle, joka maisemaherkistelee tämän tästä.

Reissu oli myös melko suunnittelematon, sillä varasin lentoliput paikan päälle vain muutaman viikon ennen itse h-hetkeä. Tuntui kuitenkin, että pieni maiseman vaihdos oli tarpeen. Hektisen kesän ja kesälomilta takaisin töihin paluun jälkeen tuntui hyvältä pitää pieni tauko. Hengähtää, nauttia luonnosta, auringosta ja olemisesta.

Oli myös ihana lähteä reissuun, jolle ei ollut asettanut kummemmin mitään odotuksia. Lähinnä toivoin saavani viettää valtaosan päivistä ulkona, nauraa, hymyillä ja pitää hauskaa — ja se toive toteutui täysin. Pääsin muun muassa ihailemaan sanoinkuvaamattoman kauniita maisemia 3 842 metrin korkeudesta Aiguille du Midin huipulta, vaeltamaan melkeinpä 10 tuntia putkeen, pulahtamaan kahteen vuoristojärveen sekä kadottamaan ajantajun vehreillä poluilla. Luonnon keskellä jokainen solu tuntui olevan herkillä. Hyvällä tavalla.

Pysähdyin vähän väliä hengittämään ilmaa ja herättelemään itseäni, sillä ajottain tuntui, että elin unessa. Luonto ympärillä tuntui niin maagiselta ja mystiseltä. Monet isommat tai pienemmät huolet karisivat harteilta. Elämä tuntui todella kevyeltä ja huolettomalta. Sai aivan uutta perspektiiviä asioihin. Pulahtaessani satumaisen siniseen ja virkistävän viileään vuoristojärveen tuntui kuin koko keho olisi huutanut kovaan ääneen ”ihanaa”.

Oli toki myös niitä hetkiä, kun kaikki tuntui turhauttavalta. Kun kehoa ja mieltä haastettiin ja koeteltiin. Kavutessani välillä pelkkää nousua kohti korkeuksia jalat huusivat ajottain väsymyksestä turtuneena. Piti pysähdellä hengittämään ja huokailemaan. Keräämään hieman energiaa. Mieleen tuli hetkittäin olo, että ”mä en pysty tähän, mä en jaksa”. Mutta silti jostain syvältä sisältä löytyi vielä tahdonvoimaa ja sitä suomalaista sisua, joka sai jalat harppomaan kivisiä polkuja eteenpäin silloinkin, kun tuntui väsyneeltä. Aivan kuin joku pieni ääni olisi kuiskannut lempeästi korvaan ”kyllä sä jaksat”. Ja niin sitä jaksoikin. Ja kun mäki oli taklattu sai kevyesti taputtaa itseään harteille, hymyillä leveästi ja todeta hieman vitsikkäänä ”ei se nyt niin rankka juttu ollutkaan”.

Otin myös usein hetkiä, jolloin jäin vain seisomaan paikalleni tai istahdin alas tuijottamaan kaukana horistontissa kohoavia vuoria. Pyyhin maisemaherkistelyn tuomia kyyneleitä poskilta. Onnenkyyneleitä. Kaikki tuntui välillä jotenkin epätodelliselta. Kehon ja mielen valtasi niin lempeä ja pehmeä olo. Sellainen, jota ei hektisessä arjessa ihan joka päivä tunne. Tai jos tuntee, niin se jää helposti huomaamatta. Tuntui, että oli todella paljon tilaa.

Luonnolla on aivan älytön voima vaikuttaa tunteisiin, kehoon ja mieleen. Sen jos jonkin sai taas jälleen kerran todeta alppilomalla.