Masismaanantai
Tänään on ollut ensimmäinen ihan kamala päivä koko Ateenassa olon aikana. Tähän mennessä olen selvinnyt kaikista vastoinkäymisistä ja ajoittaisista harmituksen hetkistä melkein pelkillä olan kohautuksilla, eikä mihinkään asiaan tai negatiiviseen tunteeseen ole tarvinnut jäädä muutamaa hetkeä pidemmäksi aikaa vellomaan. Kuluneen kuukauden ainoat itkutkin on itketty onnesta, mikä on todella poikkeuksellista tällaiselle itkupillille, joka aikuisvuosinaankin on tottunut itkemään ja polkemaan jalkaa, jos ei nyt ihan viikottain, niin ainakin pari kertaa kuukaudessa jonkin ketutuksen tai ahdistuksen vuoksi. Tänään kuitenkin aukesivat jotkut hanat, ilmeisesti koko kuukauden edestä, eikä niitä näköjään ihan helpolla suljeta.
Haikeus ja ahdistuneisuus teki tuloaan koko päivän, kun vietimme ihanaa ja rentoa, pitkän lounaan ja useiden kahvitaukojen siivittämää päivää todella tiiviiksi hitsautuneen koulutusporukkamme kanssa. Kuukauden aikana vielä kahdella kotiinlähtijällä kutistunut ryhmämme oli lopulta kuin pieni perhe, jota mielettömän huippu, älykäs, hauska ja innostava kouluttajamme luotsasi jämptin ammattimaisesti ja huumorin sävyttämällä tiukalla otteella kuin rakastava, mutta kunnon kuria pitävä isä konsanaan. Tähän mennessä asiaa ei todella tiukan aikataulun vuoksi ollut ehtinyt kunnolla edes miettimään, mutta kun tänään alkoi pikku hiljaa ymmärtämään, että vietimme oikeasti viimeistä päivää porukalla, alkoi itkussa olla todella pidättelemistä.
Vaikka meitä kaikkia koulutettiin samankaltaisiin tehtäviin, olemme kuitenkin huomisesta lähtien omillamme, emmekä tule tapaamaan toisiamme todennäköisesti edes viikottain. Tulee niin kamala ikävä kaikkia, että ihan rintaa puristaa. Vasta tänään aloin oivaltaa, että kaikki kotiutumiset sun muut ovat sujuneet niin kivuttomasti ihan senkin vuoksi, että koulutusporukka ja varsinkin kouluttaja ovat toimineet tavallaan ihan mielettömänä turvaverkkona ja vaikka hommaa on ollut ihan helkatisti, ei ole tavallaan ollut yksin vastuussa mistään muusta kuin omasta opiskelustaan. Huomisesta lähtien kaikki on niin toisin, että ei melkein pysty käsittämään miten se on mahdollista. Kouluttajan mielestä olemme kaikki valmiita siirtymään oikeisiin töihin, mutta minusta vähintään toinen kuukauden koulutus ei olisi ollut yhtään pahitteeksi…
Mutta eipä tämä tilanne tästä volisemalla parane ja toisaalta mitä pidemmälti hyppyä oikeaan työhön venyttää, sitä vaikeammalta se varmasti tuntuu. Ei siis auta kuin yrittää olla valmis ja varma, vaikka kuinka tuntisi itsensä orvoksi ja epävarmaksi. Aionkin yrittää buustata tällä hetkellä olematonta egoani tekemällä jotain mitä varmasti osaan; kokata jotain herkkuruokaa ja juosta sitä ennen TÄYSILLÄ niin pitkälle kuin jaksan.
Kun vaihdoimme päivän lopuksi jäähyväishaleja (tässä vaiheessa itkua ei ollut enää mitenkään mahdollista pidätellä), valjasti kouluttaja meitä vielä yhdellä lakonisella viisaudella, joita hän on koko kuukauden ajan tasaiseen tahtiin viljellyt. Hänelle tyypilliseen tyyliin hieman karua, mutta niin totta: ”You shouldn’t worry too much about going into production tomorrow because there are only too options: you either sink or swim.”
Niinpä aion käyttää nämä muutamat tunnit itseni kokoamiseen ja näyttää huomenna, että meitsihän ei uppoa, vaan ui! Koska en ole vielä lähelläkään perillä, enkä halua laittaa kuvaa tämänhetkisestä turvonneesta itkunaamasta (läheiset huolestuisivat taatusti niin paljon, että houkuttelisivat tulemaan kotiin ja tässä mielentilassa ehkä suostuisin), niin laitan loppuun kuvan eilisen onnellisista kesävarpaista, jotka pääsivät huljuuntumaan Korinthian käsittämättömän kirkkaissa vesissä! Suukkoja ja haleja kaikille ihanille, joita ikävöin tänään enemmän kuin koskaan ennen<3
