Tällä viikolla aiemmin vierailut väliin jättänyt ikävä on ollut enemmän läsnä, ja olen miettinyt paljon kaikkea kotona, varsinkin vanhempiani. Onnellisena voin todeta, että mulla on oikeasti aika mahtavat, rakastavat ja ihanat porukat. Porukat siksi, että vanhempieni 19 vuotta sitten tapahtuneen avioeron vuoksi kasvattajinani on toiminut kahden sijaan neljä huolehtivaa aikuista.

Usein olen kokenut säälittelyä ja harmittelua vanhempieni eron vuoksi, mutta ainakin puhtaasti omasta näkökulmastani asetelma on ollut enemmän kuin hyvä; toisilleen selkeästi sopimattomat vanhempani kun ovat löytäneet rinnalleen huiput kumppanit, joihin tutustuminen on ollut oikeasti suuri rikkaus elämässäni. Varsinkin teini-iässä asetelma oli ihan epäreilun hyvä; kun äiti mäkätti hoitamattomista hommista/kotitöistä/läksyistä/millonmistäkinmikäolihoitamatta, muisti Risto kahdenkeskisen hetken tullen kertoa, kuinka ylpeä äitikin minusta oli, ei vain silloiselta ketutukseltaan saanut sitä sanottua. Tai kun olin pettänyt isän odotukset tai luottamuksen, muisti Sari kertoa, että olin yhä varmasti hänelle maailman tärkeintä ja rakkainta.

Kun tulin tänne Ateenaan, en ajatellut, että tänne muutto olisi mitenkään kummoinen temppu, ennen kuin aloin saamaan toistuvia viestejä yllättäviltäkin tahoilta, siitä kuinka oikein uskalsin lähteä, ja kuinka vahva ja rohkea olin, kun tein jotain tällaista. Hyppäsin tuntemattomaan, kuinka oikein pystyin siihen?

Onneksi tajusin vasta tänne tultuani, että minkälaiseen seuraan hyppäsinkään. Kaikki ihmiset, joihin aluksi työpaikallani tutustuin, olivat huippuyliopistojen kasvatteja, 15 maassa asuneita diplomaattien lapsia, monipuolisen uran kansainvälisissä yrityksissä luoneita, esikoiskirjansa 26-vuotiaana kirjottaineita, tai muuten vain super-ihmisiä. Pikku hiljaa alkoi aika helvetisti hävettää, kun muisti joskus viime keväänä viinipäissään kehuskelleensa, että minähän se valmistuin jo 24-vuotiaana maisteriksi Jyväskylän yliopistosta.

Mutta mitä tekivät porukat, kun tilitin alemmuuskomplekseissani omia nollasaavutuksiani? Piiskasivat eteenpäin ja aidosti olivat sitä mieltä, etten saisi väheksyä itseäni missään seurassa yhtään. Koska heille olin yhä sitä, mitä olen aina ollut: hyvä juuri tällaisena kuin olen. Tyttö, jota piiskataan aina tekemään parhaansa, mutta joka samaan aikaan kelpaa juuri sellaisena kuin on. Samaan aikaan tajusin, ettei tänne tuleminen ollutkaan oikeasti yhtään niin itsestäänselvää. Se onnistui minulta siksi, että tiedostamattani tiesin, että jos hommat menee ihan pipariksi, niin voin aina palata, ja minulla on vastassa ainakin neljä lämmintä syliä, jotka ottavat minut vastaan varmasti ilomielin, vaikka jossain olisinkin mokannut.

Noiden neljän sylin takia haluan kuitenkin tehdä myös koko ajan parhaimpani, tehdä heidät taas kerran ylpeiksi minusta, koska se vaan tuntuu niin hyvältä. Vaikka ensisijaisesti totta kai on tärkeintä toimia niin, että voi itse olla tyytyväinen itseensä, niin on minulle ainakin tosi tärkeää tietää, vanhempanikin elävät vahvasti mukana kaikessa, jännittävät puolestani ja iloitsevat saavutuksistani vielä näin aikuisenakin.

Törmäsin tähän kuvaan muutama viikko sitten. Sen myötä oivalsin, että paperilla vanhemmuus ei oikeasti ole ihan kamalan vaikeata. Koska jos näissä kohdissa onnistuu, ovat lapset valmiita tekemään mitä tahansa, vaikka valloittamaan maailmaa itseään huomattavasti kovemmassa seurassa. Olen siinä suhteessa onnekas, että vaikka käytännössä näiden kohtien toteuttaminen ei taatusti ole mikään piece of cake, niin mun rakkaat, ihanat porukat ovat onnistuneet tässä täydellisesti. Suukkoja Ateenasta, rakastan teitä!