Aika kuluu niin nopeasti, että hyvä kun perässä pysyy. Tänne tullessani minulla oli tavoitteena päästä normaaliin treenirytmiin viimeistään viikko saapumisen jälkeen. Aikaa ja energiaa olen kuitenkin saanut tähän mennessä kulumaan oikeastaan melkein kaikkeen muuhun kuin siihen treenaamiseen. Yllättävän vähän olen asiaa ehtinyt ahdistelemaan kun ahdistelemista on riittänyt muutenkin ihan tarpeeksi. Pikku hiljaa kroppaan hiipi kuitenkin sellainen olo, että jotain tarttis tehdä, ja kun tormistauduin asiaa enemmän tarkastelemaan, puhui puhelimen treeniaplikaatio karua kieltä; huomenna olisi alkanut neljäs viikko tekemättä mitään! Neljäs! Yhtä pitkää täysin liikkumatonta jaksoa saa hakea vuosien takaa ajalta, jolloin fyysisessä terveydessä oli ihan oikeasti häikkää.
Tekosyylistan kärkipäässä ovat keikkuneet vanhat tutut ”En jaksa just tänään”, ”Ei huvita”, ”Ei ole aikaa” ja ”On niin kamala stressi että pakko jäädä kotiin vaan stressaamaan vähän lisää”, sekä uutuutena listalle noussut ”Ei pysty kun on niin hirvee helle.” Tänään kuitenkin tunsin oloni mahtavana jatkuneen tenttimenestyksen ja eilisten 13 tunnin yöunien jälkeen virkeäksi ja lähes stressittömäksi, ja kun ilmakin oli sateen jäljiltä raikas ja lämpötila laski yhdeksään mennessä alle 25 asteeseen, ei auttanut muu kuin vetää juoksutrikoot jalkaan ja lähteä baanalle!
Ja kyllä muuten kelpasikin juosta! Merenrantaa myötäileville rantakaduille juoksee kotioveltani vajaassa kymmenessä minuutissa ja tuulen puhaltaessa oli sää suorastaan ihanteellinen! Ilahduttavan vähän tuntui tauko vaikuttaneen juoksukuntoon, askel oli kevyt ja ainakin tuollaisen reilun yhdeksän kilsan matkan jaksoi päästellä ihan samassa ajassa kuin reilut kolme viikkoa sitten. Ehkä se tekee ihan hyvääkin tälleen kerran kuudessa vuodessa pitää vähän pidempi tauko kaikesta urheilusta. Jaloistakin löytyi niin paljon voimaa, että yllätyin itsekin. Ihan kuin jalat olisivat oikein odottaneet, että päästä nyt hyvä ihminen meidät jo hommiin! Jalka-parkani, syyttä olen teitä vuosikausia parjannut! Ihan olette kelpo kintut, vaikka näytättekin pillifarkuissa ihan kamalalta.
Rannan baanoilla oli ihanaa juosta kun ne olivat tällä lailla tiistai-iltanakin täynnä iltakävelijöitä ja vaikka minkälaisia kojuja. Onneksi ei ollut kolikoita matkassa, olisin ihan varmasti pysähtynyt viime lauantain tapaan herkkumaissille, vaikka viimeiset, aivan helvetin raivostuttavat ja ajatukset negatiivisiksi koko maisseja kohtaan muuttaneet kuorenpalaset irtosivat retentiokaaresta vasta tänä aamuna…
Samalla tuli oivallettua, että biitseille pääsee juosten ehkä kolmasosa-ajassa ratikkaan verrattuna. Ehkä jo ensi lauantaina voisi juosta kohteeseen ja tulla sitten ratikalla pois? Toisaalta rantakassini on suurempi kuin keskivertomatkalaukku, joten logistiset kysymykset sen suhteen vaativat vielä hiomista… Luulen myös löytäneeni tällä lenkillä vastauksen minua ja ystäväpiiriäni pitkään vaivanneeseen kysymykseen siitä, kuka oikeasti juoksee pelkissä mikrosortseissa ja urheilurintsikoissa. Vastaus on, että ne, joilla on infernaalinen hiki ja riittävästi pokkaa. Koska itselläni riittää toistaiseksi vain ensimmäistä, kulunevat juoksulenkit tulevaisuudessakin lämpöhalvauksen partaalla kärvistellessä. Mutta uskokaa tai älkää kamut, minäkin oikeasti harkitsin pelkille rintsikoille heittämistä! Tulkaa äkkiä kylään pelastamaan turmeltunut sieluni!
Ei voi kyllä muuta kuin hehkuttaa, miten hyvä fiilis on siitä, että sai vihdoin palattua takaisin raiteille, eikä suurta vahinkoa viikkokausien lusmuilusta näyttänyt koituneen. Nyt kun saan vielä sali- ja spinninghommat rullaamaan, niin kotiutuminen pääsee taas ihan uudelle tasolle! Nyt aion ottaa kuitenkin kaiken ilon irti tästä uudelleen löytyneestä juoksuinnosta ja kirmata ylihuomenna vielä muutaman kilometrin pidemmälle, mikäli koivet eivät tämäniltaisesta liikaa närkästy.
Tämän illan lenkin kääntöpaikalla Palaio Faliron ja Alimoksen rajalla.
