Minulla on tosi hyvä suuntavaisto, vaikka itse sanonkin. Ei mikään perushyvä, vaan oikeasti sellainen matkakumppanien tajunnat räjäyttävä, ”Otan kulmat kuin kulmat päivässä haltuun”-tyyppinen. Olen matkustanut paljon, yksin ja erilaisilla kokoonpanoilla, ja eksynyt oikeasti vain kerran elämässäni kun erehdyin menemään väsyneenä ja nälkäisenä Pariisin katakombeihin, joista tullaan ulos aivan eri puolelle kaupunkia kuin missä sisäänkäynti on.
Näin siis ennen. Nyt tämä varsin hyödyllinen ja yhdeksi parhaista puolistani usein nimeämäni ominaisuus näyttää nimittäin olevan mennyttä. Olen näiden kuluneen reilun kolmen viikon aikana eksynyt kolmesti. Ja en siis sillä tavalla hetkeksi ihmettelemään, että missäköhän olen/on mitäkin, vaan oikeasti pitkäksi aikaa palloilemaan vailla pienintäkään hajua minne mennä, tai edes mistä tulin. Mitä hittoa oikeasti, mitä mulle on tapahtumassa?!
Mielenkiintoiseksi tämän tekee vielä se, että nämä eksymiset ovat rajoittuneet tänne omille kotikulmilleni, tai vaihtoehtoisesti alkaneet täältä ja päätyneet milloin minnekin. Ensimmäisen kerran eksyin kun yritin palata asunnoltani takaisin hotelliin, jossa vielä tuohon aikaan nukuin yöni. Matkaan, johon normaalisti menisi 20 minuuttia, kului yli puolitoista tuntia, enkä olisi varmaan vieläkään perillä ilman ystävällisten ohikulkijoiden neuvoja.
Toinen suuntavaiston totaalimenetys tapahtui perjantaina kun lähdin tulemaan metrolla Kolonakilta takaisin hotelliin ja metrolinjaa vaihtaessa huomasin oman linjani olleen jo suljettu. Ei auttanut kuin hypätä taksiin, eikä taksikuskilla ollut hajuakaan hotellini sijainnista. Lähdimme kuitenkin ajamaan, sillä saimme sovittua matkan varrelle erään maamerkin, jonne kuski ajaisi ja josta osaisin sitten itse neuvoa hänet hotellille. Istuin takapenkillä itseluottamusta puhkuen; pari viikkoa vasta takana ja nyt jo tunnen kaupunkia niin hyvin, että osaan neuvoa taksikuskejakin oikeille reiteille. Noh, sitten saavuimme tälle maamerkillemme, valtavalle tielle, jolla olen kävellyt ehkä joka ikisenä päivänä täällä ollessani ja jota pitkin olen esimerkiksi joka kerta mennyt rannoille vievän ratikan pysäkille. Tie rajoittuu toiselta puolelta mereen ja toimen pää vie lopulta ydinkeskustaan saakka. Koska olen kävellyt tätä kyseistä tietä niin usein molempiin suuntiin, tunnen esimerkiksi tietyistä kaupoista ja ravintoloista heti, että nyt ollaan lähellä sitä tai tätä. Paitsi että kun taksi ajoi tälle tielle, minulla ei ollut yhtäkkiä hajuakaan, minne pitäisi mennä, tai missä on mitäkin. Niinpä uikutin varovasti takapenkiltä, että ”Öö, missäs suunnassa nyt onkaan meri ja missä keskusta?” Täysin käsittämätöntä käytöstä entiselle minälle! Oli varmasti kuskillakin tosi luottavainen fiilis lähteä tämän kysymyksen jälkeen seuraamaan ohjeitani määränpäähän… Onneksi sentään, kartalle vihdoin päästyäni, osasin tien hotelliin.
Eilen puolestaan onnistuin sössimään kotimatkan reitillä, jonka olin kulkenut ehkä neljästi aiemmin onnistuneesti. Jostain käsittämättömästä syystä käännyin kuitenkin yksistä liikennevaloista täysin väärään suuntaan, jonne kulkemista jatkoin ilman minkäänlaisten hälytyskellojen soimista kortteli tolkulla, kädet täynnä helteessä pilaantuvia kauppaostoksia. Kun sitten lopulta tajusin olevani taas jossain ihan muualla kuin pitäisi, ei auttanut kuin palata samaa reittiä takaisin kun minulla ei taaskaan ollut hajuakaan, missä kohti olin mennyt vikaan ja miten pääsisin kotiin. Myöhemmin kartasta katsottuani huomasin, että olisin voinut kävellä vain vähän eri reittiä tosi lyhyesti, nopeasti ja suoraan asunnolleni. Siis jos suuntavaisto olisi pelittänyt sen verran, että olisin osannut arvata edes asuntoni summittaisen suunnan.
Syytän edelleen haastavana jatkuvaa koulutusta ja sitä, että iltapäivällä kotiin lähtiessä aivot käyvät niin kuumana, ettei järkevän lauseen muodostaminenkaan välttämättä onnistu. Ehkä siinä on suuntavaistokin vähän koetuksella ja kun muistikin pätkii, niin soppa on valmis. Lisäksi näillä nurkilla kadut eivät noudata mitään säännöllistä ruutukaavaa, vaan oikeaan suuntaan menevä tie saattaakin yllättäen kaartaa ihan toiseen suuntaan, eikä mahdollisuutta siltä poistumiselle välttämättä tule pitkään aikaan, mikä tietenkin sekoittaa pehmennyttä päätäni entisestään. Silti, jos tämä vaiva jatkuu vielä koulutuksen päätyttyä, hakeudun kyllä välittömästi joihinkin muistitutkimuksiin ja laajoihin pääkuviin.
Tässä on kotioveni. Sen sentään vielä tunnistan, jos kohdalle satun.
