Muuttorumba on vihdoin ohi ja minä ja kaikki tavarani ollaan viimein samassa osoitteessa, ekaa kertaa sitten keskiviikon. Mikä siinä onkin, että kun alkaa levittäytymään kahteen asuntoon ja viettää aikaa molemmissa niin aina ne tavarat, joita tarvitsisi ovat juuri siellä toisessa paikassa?
Anyway, nyt ollaan taas kaikki onnellisesti yhes koos ja muuton tiimellyksessä tuli tehtyä muutama oivallus sekä itsestä, että elämästä.
Minulla on ollut tähän saakka joku käsittämätön tarve haalia aivan älyttömästi krääsää ympärilleni ja aina muuton yhteydessä saada kaikki heti viimeistä piirtoa myöten valmiiksi. Nuoresta iästäni huolimatta olen laittanut jo parikin ”loppuelämän kotia”, enkä viiden vuoden opiskelujen aikana asunut hetkeäkään missään oikeissa opiskelijakämpissä, vaan aina piti hirveässä stressissä nysvätä jotain kodikkuuden multihuipentumaa tavaroilla, ”jotka kulkisivat mukana sitten läpi elämän.” Vähän ristiriitaista ihmiseltä, joka koko ajan samaan aikaan suunnitteli muuttoa pois Suomesta heti valmistumisen jälkeen.
Hassua ja minulle tosi terveellistä, että tällaisen käytöksen jälkeen päädyn asumaan asuntoon, jossa omaa on oikeastaan vain vaatteet ja jonka muu sisältö jää jälkeen sitten joskus kun on aika lähteä. Pidän jo nyt asuntoni jokaisesta pienestä yksityiskohdasta ja iso osa kalusteista voisi olla itseni valitsemia. Mitään Suomeen jäänyttä, rakastakaan tavaraa tai huonekalua en ainakaan vielä osaa kaivata.
Yhtäkkiä en olekaan enää se tiettyjä tavaroita ympärilleni ehdottomasti ja, myönnetään, nirppanokkaisesti vaativa kodinrakentaja, vaan tyyppi, jonka elämä (melkein) mahtuu näihin laukkuihin. Ja se tuntuu kuulkaa helkkarin hyvälle!
