Mitä opin belgiassa

Opin luottamaan omaan kielitaitoon
Oma kielitaito kehittyi paljon, mutta veikkaan että isoin muutos tapahtui siinä, että luotan omaan kielitaitooni aikaista paremmin. Suurin kehitys kielellisesti tapahtui kun olin kotihoidossa harjoittelussa. Ohjaajani puhuivat erittäin hyvää englantia ja olin tilanteessa yksin, oli vain pakko pärjätä, ja pärjäsihän minä. Se toi minulle valtavasti luottoa omaan kielitaitooni. Pystyin keskustelemaan suomen terveydenhuollosta, potilaiden eri terveystiloista, Suomen eduskuntavaaleista malarialääkkeisiin ja jotain siltä väliltä. Viimeisinä päivinä sanoin ohjaajalleni, että Suomessa ollessani en puhunut englantia yhtään ja hän ihmetteli sitä suuresti.

Olen oppinut juomaan teetä ilman maitoa
Entinen vuokranantaja teki meille aamuisin teetä johon oli laittanut hedelmienpaloja, eihän sinne olisi voinut Maitoa laittaa.

Olen oppinut luottamaan entistä enemmän siihen, että asiat järjestyvät ajallaan.
Yhdessä vaiheessa reissua meillä ei ollut viimeiseksi kuukaudeksi asuntoa tai harjoittelupaikkaa. Tuntui, että molemmat ovat kiven alla. Välillä tuntui kamalalta kun koordinaattorimme lähetti syytteleviä viestejä meille turhaan, mutta näistäkin selvittiin.

Opin matkustelemaan Belgiassa ja sen ulkopuolella. Koen matkustelun täällä Belgiassa erittäin helpoksi. Junalipun ostaessa asemalta, se ei ole sidottu kellonaikaan, mutta lippu tulee käyttää samana päivänä. Meillä oli puhelimessa sovellus nimeltä ”National”, jonka avulla näimme matkakohteet, kellonajat sekä oikeat junan raiteet. Belgiasta on myös erityisen helppo matkustaa ympäri Eurooppaa. Suoria junayhteyksiä sekä flixbusseja lähtee päivittäin joka puolelle. Ja ainahan sitä voi kysyä neuvoa muilta matkustajilta tai infotiskiltä.

Opin asioimaan kaupassa flaaminkielellä kauppiaan tietämättä, että olen suomalainen.
Koen, että flaaminkielen äänteet ovat osaksi haastava sanoa. Mutta sanavarasto karttui harjoittelussa.
Opin sietämään ja käsittelemään tunnetta ikävä.

Kolme kuukautta, toisaalta lyhyt toisaalta pitkä. Ylitsepääsemätöntä koti-ikävää en ole kokenut, mutta ikävän tulessa, tiesin että minua odottaa Suomessa monia tärkeitä asioita. Ja ainahan voi ottaa puhelun tai videopuhelun Suomeen ja vaihtaa kuulumiset.

Opin Belgian terveydenhuollosta paljon.
Autossa ajellessamme pitkin Mecheleniä välillä pitkiäkin aikoja liikenneruuhkassa, ehdimme jutella vaikka mitä ohjaajan kanssa. Palvelukotiasuminen on erittäin kallista, mutta  kotihoito on ilmainen (jos käynti ei vaadi isoja toimenpiteitä) tästä syystä monet huonokuntoisetkin pysyvät kotona. Toisaalta ilmainen ja helppo saatavuus kotihoidolle ei tue kuntouttavaa työotetta.

Opin entistä enemmän arvostamaan Suomea.
Kaikki sanonnat on monesti kliseisiä, mutta kuitenkin joku perä niilläkin. ”pitää mennä kauaa, että näkee lähelle” tämän voin allekirjoittaa henkilökohtaisesti.

Opin sietämään tietämättömyyttä
Aikaisemmin olen ollut sellainen kaikki tänne heti ja mitä nyt tapahtuu koska mennään ja minne. Olen vieläkin hieman, mutta nyt olen kärsivällisempi. Vastaukset täällä eivät ole tulleet samantien, vaan ovat vaatineet aikaa ja kärsivällisyyttä.

Perjantaina, eli huomenna lähdemme kohti Suomeen. Aika sanoa Mechelenille ja Belgialle heipat. Lennämme Tukholman kautta Helsinki-Vantaalle. Ihanaa päästä kotiin, mutta toisaalta se tuo ristiriitaisia tuntemuksia, minä kun viihdyin täällä niin hyvin. Loppuarviointi harjoittelusta meni hyvin. Keskustelun päätteeksi paikan pomo pyysi minua sinne tulevaisuudessa töihin ja kertoi, että ovet ovat avoinna minulle jos joskus päätän tulla Belgiaan töihin. Kukapa tietää mihin tie vie, mutta ainakin toistaiseksi pysyn Suomessa, tai siihen asti kun lähden syksyllä uudelleen vaihtoon 🙂