Arkihaasteelliset
Kaikki ovat törmänneet tavalla tai toisella #arkihaaste -nimiseen kuvahaasteeseen. Mielestäni se on parasta mitä Facebookissa on tapahtunut aikoihin (siitäkin huolimatta ettei kukaan ole meikkistä haastanut – ovat varmaan muutenkin jo saaneet tarpeekseen kissa-, koti- ja ns. huumorikuvista joilla ahkerasti terrorisoin tovereiden syötettä). On mukava nähdä kavereita omimmissa tilanteissaan: kuinka usein voin nähdä miltä näyttää lasten koulutie tai että millaisesta mukista joku juo (elintärkeän!!) aamukahvinsa (joskus jopa teen – tämäkin on aika merkittävä ero: tee-ihmiset ja kahvi-ihmiset: miksi ja miten, mitä teetä, onko kahvissa maitoa jne.) Sitä paitsi on tosi ihana nähdä että jollain muullakin on hallittu kaaos tai on keksinyt piristää arkeaan skumppalasillisella: ei ole kahta samanlaista päivää eikä arkea ja ne ovat kaikki ihania, ainutlaatuisia, merkittäviä ja kertoo aina jotain vähän enemmän kuin kuva pelkästään.
Ei ole mitään ilmiötä joka ei myös herättäisi marinaa: ihmisiä ottaa arkihaasteen kuvat kupoliin, kun syöte täyttyy kahvikupeista tai kuivuvista pyykeistä. Jotakuta hatuttaa tiistai-iltainen sangria mattolaiturilla (tämä oli muuten Jarkko Valteen huomio) tai killtokuvamainen puunattu arki. Hei mitä ihmettä, ihan totta. Mun nähdäkseni FB-syöte on täynnä muutenkin aivan käsittämätöntä toisarvoista kamaa: mainoksia, se-ja-se-tykkäsi-tästä-tiskiharjasta, se-tai-tuo-tägäsi-itsensä-tuolla-tai-täällä, allekirjoita joku addressi, joku alkoi kuunnella Spotifystä tätä rämpytystä ja kaiken FB-toiminnan perusta: tuo tykkäsi tästä YouTube-videosta. Mun mielestäni on paljon mielenkiintoisempaa nähdä ystävien, kavereiden, tuttavien, entisten työ- ja koulukavereiden OMIA kuvia ARJESTA, heidän elämästään, kuin postauksia siitä mistä he tykkäävät. Siinä on vissi ero.
Tässä Ylen jutussa Maria Merisalo-Lassila pohtii arkihaasteen merkitystä ja sen herättämää närää. Eniten hämmästyttää ajatus siitä, että joku polttaa hihansa koska kuvat ovat liian hyviä. Ei hyvää päivää, olen sanaton. Ei vaan en ole. Kuka tahansa voi opetella ottamaan valokuvia. Sitä voi opiskella kirjoista, kursseilla ja kouluissa. Itse olen pari kurssia aiheesta käynyt edellisiin opintoihin liittyen ja se ei ole tähtitiedettä varsinkaan nykyään, kun joka karvalakkikännykässäkin on digikamera ja oikeastaan kaiken voi oppia myös sillä tehokkaimmalla tavalla eli kantapään kautta. Järjestelmäkameran kanssa voikin mennä pupu pöksyyn, mutta mitään vahinkoahan kuvaamisella ei saa aikaan: ennen saattoi hivenen hatuttaa kehitetty rullallinen täysin väärin valotettuja kuvia ja siihen sisältyi myös taloudellinen menetys. Digikuvia voi räpsiä menemään ja rajata niitä mieluisiksi tai korjailla simppeleillä, ilmaisilla ohjelmilla. Ei tarvitse heti hankkia parin tonnin (?) PhotoShopia. Sitten toinen asia liittyy liian hienoon arkeen. Miksei arjesta voi tehdä hienoa? Faktahan on että elämä on suurimmalta osin silkkaa pakertamista, ajoittain jopa ihan sitä itteensä. Jos onnistuu löytämään arjen keskeltä luksusta niin onko se joltakin toiselta pois? Jos onnistuu nyhtämään iloa ja onnea tavallisista asioista, se jos mikä tekee ihmisestä rikkaan. Elämä koostuu tavallisista asioista ja niihinkin voi suhtautumisensa valita. Voi suhtautua niin että kaikki on ihmeellistä, tai niin ettei mikään ole ihmeellistä tmv.
Kuinka ollakaan kännykkäni on sopivasti täynnä arkikuvia. Osa niistä on käsitelty Lomogramilla, jonka hankin inspiroiduttuani Saaran kokeiluista erilaisilla kuvankäsittelyappseilla (Lumiaan ei kaikkia kivoja juttuja saa ja Lomogram on itse asiassa melkein kuin Instagram, mutta siinä on vähän enemmän ominaisuuksia).
