En tiedä mistä se tulee: vakaa uskomus siihen, että omassa kropassa on jotakin vikaa. Korjattavaa. Paranneltavaa. Reipas itseinho opitaan jo varhain: ala-asteikäiset tytöt harrastavat laihduttamista ja surkuttelevat pömppömasujaan. Niin minäkin tein. Lisäksi inhosin kainalopampuloitani. Tiedättekö ne pienet nyssäkät jotka ilmaantuvat kainalon kohdalle ennen kuin kannut kasvaa ja painonsa ansiosta venyttää ne näkymättömiin? No just niin. Älytöntä. Ja olin ihan normaalipainoinen lapsi. Oikeastaan olen koko elämäni tuntenut olevani väärän kokoinen tai mallinen. Tämä olisi helppo laittaa heikon itsetunnon piikkiin, mutta miksi ihmeessä suurin osa naisista kokee olevansa paranneltavissa? Perkele.

Törmäsin FB:ssä juttuun Embrace-projektista. Miksi meillä naisväellä on tapana liittää omaan kehoomme niin paljon negatiivisia adjektiiveja? Jos meitä pyydetään kuvailemaan jonkun rakkaan ihmisen kehoa emme ensimmäisenä ole sanomassa sitä epätäydelliseksi. Miksi itselleen voi kuitenkin tehdä niin? Kuinka usein me naisväki seistään peilin ääressä tuskailemassa jonkun ”vian” vuoksi? Näytän plösöltä tässä, takapuoleni on omituinen, tämä paita korostaa pyöreitä käsivarsiani, tässä näytän ihan itä-Saksalaiselta kuulantyöntäjällä, tässä mekossa näytän että olen viimeisilläni raskaana ja niin edelleen.

Ai että mä kaipaan sitä mainosta, missä kinnaavan mekon kanssa taisteleva nainen voitelee itseään margariinilla ja tsup vaan, mekko solahtaa päälle. Tuubistahan se löytyy.