Virhe maailmassa, osa XX

Osuipa silmiin vanha Me Naiset, jonka kannessa lukee näin: Kiloihinsa kyllästynyt ex-pyöräilija Mira Kasslin: ”Miehellä on oikeus odottaa puolisoltaan edustavuutta.” Meni jotenkin herne nenään.

Ensinnäkin on toki hienoa, että Mira on vaihtanut terveellisempiin ruokatottumuksiin, kaikki kunnia hänelle siitä. Mutta minkä takia naistenlehdeksi itseään tituleeraava aviisi julistaa tällaista pinnallisuuden ilosanomaa kannessaan? Saadakseen kaikki maan pullukkanaiset lähtemään ilolla taistoon läskiä vastaan? Ei vaan ruokkiakseen huonoa itseluottamusta, jotta naistenlehdet saisivat jatkossakin myytyä irtonumeroitaan. Laitetaan vuorotellen artikkeleita ja haastatteluja, joissa on sisäänpunottuna viestinä ”kelpaat tähän maailmaan vain tietyn näköisenä ja kokoisena” ja sitten ”hyväksy itsesi sellaisena kuin olet”. Väliin vielä muutama kauneusleikkaus- ja selluliitti-ryppyvoide-hyaluronfillermainos ja voilá!

Nähdäkseni oikeassa parisuhteessa ulkonäkö ei voi olla merkittävä asia. Mikään ei ole niin katoavaista kuin ulkonäkö! Kauneimmatkin kukkaset kukkivat vain hetken. Vuodet ja geenit kohtelevat meitä eri tavoin. On aivan kammottava ajatus, että pitäisi säilyä muuttumattomana ainakin ulkonäöltään. Netissä löytyvässä jutussa http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/ihmiset/mira_kasslin_hoikkuus_on_merkki_kurinalaisuudesta Mira kertoo kuinka mieskin kaipasi sitä hoikkaa versiota hänestä, sitä jonka kanssa alkoi seurustelemaan. ”Mira onkin luvannut, että jos hän ja Jaakko menevät joskus naimisiin, morsian on samassa kunnossa kuin tapaamispäivänä.” Mutta että oikeus odottaa edustavuutta? Muuttumattomuutta? Tämä on toki hänen oma mielipiteensä ja tietysti hänellä on siihen oikeus, mutta onko tämä jokin yleinen ajatus? Voiko rakastetultaan oikeasti odottaa tuollaista? Mitä merkitsee tuollainen toive?

Olen tehnyt syntiä. Olen lihonut aika lailla tasan 20 kiloa siitä kuin aloimme puolisoni kanssa seurustella. Ihan varmaan se 17-vuotias tyttö oli herkumpi kuin tämä keski-iän ovella kolkutteleva Muumimamman muodot (vaan ei luonnetta) omaava täti. Ja eivätpä miehetkään ihan muuttumattomia ole. Kiloja heillekin usein kertyy ja saattaapa tukkakin harventua. Mutta nainenhan on eri asia. Naisen täytyy säilyä nuorekkaana ja tietyllä tavalla kauniina. Tai voihan tämä ulkonäkövaatimus koskea molempia sukupuolia. Ei muuta kuin ponnulle jos liikaa muuttuu! On muuten aika ruma toi sun harmaantuva tukka ja noi maksaläikät, viittisit ny pitää huolta ittestäs tai mää vaihdan sut uuteen!

Tiedän olevani vaikea, mutta ihminen ei voi olla ”ulkonäkö”. Hän on sanoja ja tekoja. Lämmin syli ja ihana sumppu luonteenpiirteitä. Ihminen on sitä mitä hän on pimeässä. Varmasti ulkonäöllä on merkitystä parinmuodostuksessa, mutta väittäisin että rakastumiseen tarvitaan muutakin. Kuinka monta kertaa olet tavannut ihmisen, joka on länsimaalaisen kauneusihanteen mukaisesti kaunis/komea ja viehättävä, ns. edustava, mutta kun hänen kanssaan juttelee huomaa ettei olla läheskään samalla taajuudella? Niin, se johtuu siitä että me olemme muutakin kuin kuoremme. Ja mun nähdäkseni se kaunis kuori muuttuu vähemmän kauniiksi jos sisältö on jotain mistä en pääse jyvälle. Tästä hyvä esimerkki on se, että kaikillahan on vain kauniita ystäviä ja perheenjäseniä. Sisältö tekee ihmisestä kauniin. Varmasti kuori kertoo enemmän kantajastaan, esim. meikkiksestä näkee heti että tuo nyt ei ole mikään maailman touhukkain ihminen. Eräs entinen työtoverini sanoi, että kun katselee minun työntekoani, se on kuin katselisi hidastettua filmiä. No mutta se kertoo jotain ihan todenpitävää: teen mieluummin asiat rauhallisesti, ajatuksella, kerralla oikein. Mietitään ensin, toimitaan sitten. Joku sähköjänis ei kestäisi mun seurassani hetkeäkään, eikä minä sietäisi häntä. Niin että siinä mielessä ulkonäkö kertoo ihmisestä jotain, muttei ole koko totuus.

Näen asian niin, että ihminen tulee pakettina. Se sisältää sen mitä siinä on sillä hetkellä ja määrittelemättömän potentian. Ihminen ei ole muuttumaton, ei sisältä eikä ulkoa. Eikä sellaista voi toiselta pyytääkään, sillä muuttuminen on usein kehitystä. Joskus kehitys tuo mukanaan sen, että ulkonäön merkitys vähenee. Jos se vähenee itsen osalta niin varmasti myös muidenkin. Olisiko kiva jos me kaikki näkisimme toisemme vain kuorina, esineinä? Olet kyllä tosi mukava, pätevä ja cv:si on juuri toivomamme, mutta sä nyt et kyllä sovi meidän yrityksen imagoon. Ei ole kiva juttu jos peruskoulun opettaja on aknen peittämä täti, jolla on ennen aikojaan harmaantuneet hiukset. Meillä on tapana pitää täällä vaan sellaisia edustavia ihmisiä. Tai että kuule Mauri, meillä on ollut hyviä ja huonoja aikoja, ollaan selvitty monesta asiasta yhdessä, seksikin on ihanaa, mutta homma on nyt niin, että mä olen aina tykännyt enemmän karvaisista/hoikemmista/lyhyemmistä/pienijalkaisemmista miehistä. Tää olis nyt sitten tässä. Ei muistella pahalla.

Jos suhde kaatuu muutamaan kymmeneen liikakiloon/niiden puutteeseen, niin saa kaikin mokomin kaatuakin. Vaikka olisin nuori ja nätti, en haluaisi puolisoa, jolle ulkonäköni olisi noin tärkeä. Ymmärrän, että tällä asenteella olen monen mielestä vässykkä joka ei viitsi huolehtia itsestään. Mutta tässä ”itsestään huolehtimisessa” menee rajat ihmisillä niin eri paikoissa. Perussiisteys ja hygienia mielestäni kuuluvat tähän, muuttumattomuus ja timminä pysyttely ei. Ai miksikö? Elämäntilanteet, arvot ja kiinnostuksen kohteet muuttuvat. Yleensä suvaitsevuus itseä kohtaan tuo mukanaan suvaitsevuuden muita kohtaan. Mutta ei ilmeisesti aina. ”Kahdeksan vuotta Miraa nuorempi Jaakko on hänkin iso mies, ja hän on myös luvannut aloittaa Miran seuraksi kevennyksen.– Ei sillä, että hänen kilonsa minua haittaisivat, minä tykkään. Ihana mies.” Aiemmin: ”Jaakkokin kaihoaa hoikempaa Miraa takaisin.– Hän tekee sen tosi hienovaraisesti. Näyttää vanhoja valokuvia: katso, miltä me näytettiin, kun tavattiin, Mira nauraa.” Hyvä että naurattaa. Itse olisin heilutellut kitapurjeitani ja avannut sanaisen arkkuni hieman rumemmalla läpällä.

No on tietty hyvä että on erilaisia ihmisiä. Nämä kuorentuijoittajat voivat pariutua keskenään ja sit me luonteentuijottajat keskenämme. Sopii vain toivoa ettei puolta vaihdeta ihan lennossa.

Ja pointti oli? Lihava voi mielestäni olla edustava. Ihminen on enemmän kuin kuorensa. Tiedän että lehden kansiteksti oli tarkoitettu provosoivaksi ja silti provosoiduin. Elämme jotenkin niin hämmentävässä maailmassa, missä media puskee tietoisuuteemme täysin ristiriitaisia asioita, joita meidän pitäisi pystyä suodattamaan ja vieläpä pystyä elämään itsemme kanssa epätäydellisinä olentoina. Miten olisi armollisuus ja suvaitsevaisuus sekä itseä että muita kohtaan? Onko pakko olla mätkimässä jokaisella mahdollisella asialla?