metsän ihmeitä.
Rakastan mustikoita, jopa niiden poimimista. Vehreässä metsässä samoilussa on jotakin alkukantaisen rauhoittavaa – ainoastaan verenhimoisten hyttysten ininä rikkoo havumetsän hiljaisuuden.
Toisinaan istahdan mättäälle, suljen hetkeksi silmäni ja kuuntelen puiden havinaa. Minulle mustikoiden poimiminen on henkistä lepoa ja rauhoittavaa luonnossa olemista. Edes alaselän epämääräinen kipuilu ei haittaa, kun palkinnoksi saa muutaman purkillisen mustikoita talven varalle.
Kesällä tehtyä työtä osaa kiittää kunnolla vasta sydäntalvella ottaessaan marjapurkin pakkasesta. Aamupuuro maistuu ihanalta, kun tietää, mistä sen mustikat ovat tulleet.
Varvut ovat täynnä ilmaista superfoodia, jotka valitettavan harva käyttää hyödykseen. Minun perheessäni marjoja on poimittu lapsuudestani lähtien. Ei sentään ämpäreittäin, mutta marjoja on poimittu joka kesä. Sääli, että monilla ihmisillä ei ole aikaa lähteä metsään, vaikka he haluaisivatkin. Pääkaupunkiseudullakin olisi varmasti monia hyviä marjapaikkoja, kun vain ensin löytäisi ne. (Jos vietän ensi kesäni Helsingissä, otan mustikkapaikan etsinnän missiokseni.)
Mökillä tehdyn mustikkareissun jälkeen palaan takaisin mättäille kamerani kanssa. Vasta kameran linssin läpi kurkistaessani tajuan, kuinka kaunis kasvi mustikka on. Koko maailma muuttuu ihanaksi kirkkaiden vihreän sävyjen sekamelskaksi, jonka keskellä loistaa muutama varovainen mustikka.
Mustikat ovat parhaimmillaan tuoreina, sellaisenaan tai maidon kanssa nautittuna. Mökillä on vielä purkillinen mansikoita, jotka heitän mustikoiden kaveriksi. Teen myös metsätieltä löytämistäni pikkuruisista metsämansikoista ja mustikoista sievän helminauhan.
Kesä ja Suomen luonto parhaimmillaan.