pieni historia hiuksista.
Sunday Blondie ei ole aina ollut ihan blondi – takana on useita vuosia kokeiluja erilaisten hiusvärien kanssa, pääasiassa blondin, ruskean ja punaisen.
Kampaajalla käymisestä on kulunut taas aivan liian kauan, tarkalleen ottaen vuosi. Unelmissani hiukseni ovat paksut ja valtoimenaan lainehtivat, mutta todellisuudessa peilistä heijastuu ylikasvanut, muodoton lirtti, jonkalaiseen tilaan kukaan itseään kunnioittavat ihminen ei saisi hiuksiaan päästää.
Vasta viime vuosina olen herännyt faktaan, että olen varsinainen tuulispää. Oli kyse sitten töistä, vaatteista tai hiuksista, rakastun päätä pahkaa uusiin trendeihin ja kyllästyn sitäkin nopeammin. (Onneksi tämä ei päde miesrintamalla, heh.)
Värjäyshistoriani ulottuu vuoden 2005 seiskaluokalle, jolloin aloitin hiusteni kanssa leikkimisen viattomasti blondeilla raidoilla. Raidat olivat äidillekin suotuisa vaihtoehto, sillä isosiskoni oli värjännyt saunan ovenkahvan tummaksi omien värikokeilujensa aikana.
No, sitä onnea ei kestänyt kovin kauan. Ysiluokan angstivaiheen pamahtaessa värjäsin hiukseni mitä pikimmiten tummanruskeiksi, miltei mustiksi. Yllätyin siitä, miten hyvin tumma väri sopi kalpealle iholleni. Kärsin kuitenkin kroonisesta juurikasvusta, joka alkoi pidemmän päälle hajottaa.
Menin lukioon ja siirryin angstaamisesta hieman yllättäen hippivaiheeseen. En harjannut hiuksiani kuukausiin, haaveilin rastoista ja vähät välitin siitä, mitä puin päälleni. Tummanruskeat hiukseni haalistuivat vähitellen, ja tässä ilta-auringon värjäämässä kuvassa ne näyttävät lähes punaisilta.
Yläasteaikoinani vannoin, etten koskaan värjäisi hiuksiani punaisiksi. Jouduin lopulta pyörtämään puheeni, kun värjäsin hiukseni hippivaiheen jälkeen ensin oranssiksi ja myöhemmin hehkuvan punaisiksi. Lilaan sävyttyvä punainen oli ehkä kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista kokeiluistani.
Lukion päätyttyä leikkasin hiukseni Emma Watsonin innoittamana poikamaisen lyhyiksi. Kampaaja kysyi minulta ainakin viisi kertaa, olenko aivan varma, että haluan pätkäistä pitkät hiukseni. Olin, hetken mielijohteesta kylläkin.
Olin ikionnellinen uusista, jännittävistä hiuksistani, olinhan viettänyt parikymmentä vuotta pitkissä hiuksissa. Kopioin kampauksen suoraan Watsonilta: hiukset olivat tummanruskeat, mutta otsatukassa paistoi muutama blondi kiehkura. Ruskean värin haalistuttua värjäsin hiukseni jälleen punaisiksi.
Lähdin reilaamaan, ja Italiassa kokemani epäonnistuneen hiustenleikkuun jälkeen ajoin hiukseni siiliksi Suomeen päästyäni. Yllätyin jälleen kerran siitä, miten hyvin erilaiset hiusmallit sopivat minulle. Juhlissa pidin isoja korvakoruja ja huulipunaa, mutta lopulta siilitukasta jäi kuitenkin fiilis, ettei se ole oma juttuni.
Maltoin olla lähes vuoden värjäämättä hiuksiani, kunnes ystäväni pyysi minua hiusmallikseen erästä kisaa varten. Hiuksistani muotoiltiin ihana, blondi Twiggy-kampaus, jota rakastin yli kaiken. Otsahiuksissani loistaa aavistus purkkapinkkiä, jota olisi voinut olla enemmänkin – jälkeen päin olenkin jäänyt haaveilemaan vaaleanpunaisista hiuksista.
Ja nyt tilanne on jälleen tämä: haluan vaihteeksi pitkät hiukset.
Jos teillä on kuningasideoita tulevan kampaukseni suhteen, kertokaa ihmeessä. Minä en nimittäin enää edes tiedä, mitä seuraavaksi haluaisin.
Liukuvärjäyksen? 2000-luvun alkua henkivät Jennifer Aniston -raidat? Valkoista? Hopeaisen blondia?
You tell me.