ihan landella.

Kävelen paljain jaloin puutarhaan, tuuli kutittelee hiuksiani. Vehreät pensaat notkuvat viinimarjoista, jotka hehkuvat mehevän punaisina. Tuntuu, että aika pysähtyy hetkeksi, kun kumarrun poimimaan marjoja aamiaista varten.

Tätä on maalaiselämä parhaimmillaan: kiireettömiä aamuja auringossa, jolloin on aikaa hiljentyä omiin ajatuksiinsa. Täysin luomu aamiainen suoraan pensaasta poimittuna. Aikaa avata sanomalehti tai hyvä kirja, kuunnella musiikkia, kirjoittaa.

Eilen söin torilta ostetuista vihanneksista tehtyä kesäkeittoa. Kaikki ainekset olivat maksimissaan kahdenkymmenen kilometrin säteeltä, siis varsinaista lähiruokaa. Jälkiruoaksi teimme vielä äitini kanssa raparperipiirakkaa, oman maan raparpereista. Is this heaven on earth?

Kaiken hekumoinnin keskellä muistan kuitenkin edelleen, mitä maalaiselämä on pahimmillaan. Pilkkopimeitä marraskuun iltoja, märkää kuraa ja räntää, pitkä matka kaupunkiin ystävien luo. Mutta nekin asiat olivat aina korjattavissa, sillä kynttilät valaisivat pimeää, villasukat ja kumisaappaat pitivät jalat kuivina ja auto kuljetti nopeasti minne vain.

Niin. Vaikka kaikki nuo ”ongelmat” ovat vain pikkuseikkoja, mutkia matkassa, en voi kuvitella, että asuisin maalla ainakaan 40 tulevaan vuoteen – olen liian kiintynyt kaupungissa asumiseen. Siksi tyydyn nauttimaan maaseudusta pieninä paloina, vanhempien puutarhassa vaeltaen. Ja olen kiitollinen siitä, että minulla on yhä tällainen paikka, jonne voin välillä paeta hiljentymään.

Leppoisaa perjantaita,

xo Hanna