Materialistin salaiset paljastukset
Myönnettäköön: olen materialisti.
Pidän kauniista, hassuista ja söpöistä esineistä. Tavaroista. Asioista, joita voi tunnustella ja pitää kädessä. Tuntea omistavansa jotain. Tuntea kaipaavansa jotain, unelmoida saavansa jotain. Kierrellä kaupungilla pällistelemässä kauppojen ikkunoita ja niiden tarjontaa. Haahuilla epämääräisesti tavaratalon sisustusosastolla vailla suunnitelmaa.
Viime viikolla kohtasin ihanan, raidallisen repun Accesorizessa. Hintaa oli öpaut viisikymppiä. Fakta: ostin juuri muutama kuukausi sitten repun, joka maksoi kuusikymppiä. En siis tarvitse reppua. Silti hipelöin halvan oloista kangasta silmät kiiluen, kuvitellen miltä tuntuisi, kun reppu pomppisi kävellessäni selkää vasten. Virnistelin typeränä itsekseni, kunnes selässäni roikkuva Urbanin reppu palautti minut maan pinnalle. Ai niin.
Onneksi olen sen verran säästeliäs (=pihi) ihminen, etten yleensä harhaudu tekemään heräteostoksia. Vaikka olenkin armoton materialisti, haluaisin olla minimalisti: mitä vähemmän, sen parempi. Näen tulevaisuuteni Helsingissä tai kenties jossakin vielä suuremmassa kaupungissa, jolloin tulen tuskin koskaan asumaan isossa asunnossa. Haluanko täyttää pienen asuntoni kaikella turhalla roinalla? Vai suosinko mieluummin vapaata tilankäyttöä, jossa voin liikkua kompastelematta, huolella valittujen ja itselleni merkityksellisten esineiden keskellä?
Yksi selättämäni, aiempi rakkauden esineellistymä ovat kirjat ja cd-levyt. Minusta on ihanaa haistella kirjojen sivuja, käännellä niitä, sivellä kansia, etsiä tekstistä virheitä. Minusta on ihanaa lukea lempibändini laulujen sanoja cd-levyn kansiosaan liitetystä vihkosesta, laulaa biisien mukana, katsella kuvia, tutkailla bändille kehitettyä visuaalista ilmettä. Mutta mihin tarvitsen kirjoja, kun voin lainata ne kirjastosta tai ystäviltäni? En kuitenkaan malta lukea samaa kirjaa useampaa kertaa vuodessa. Entä mihin tarvitsen cd-levyjä, kun kuitenkin kuuntelen musiikkia koneesta ja Spotifysta, josta löytyvät kaikki kaipaamani bändit ja artistit?
Minusta tuntuu, että kotini pursuaa tällä hetkellä liikaa turhaa tavaraa. Vaatteita, joita en oikeastaan käytä, mutta joista en jostain syystä malta luopua. Epäämääräisiä koriste-esineitä, joilla ei ole omaa paikkaa. Kaksi paria kenkiä jokaiselle vuodenajalle, ja muutamat vielä päälle. Kaikkein parasta on kuitenkin se, että lisää tavaraa löytyisi vielä vanhempieni luota – siellä tavarat on kuitenkin helppoa jättää omaan arvoonsa, kun käyn kotona niin harvoin.
Siskoni ja tämän avomies löysivät vuosi pari sitten oivallisen keinon tavarasta eroon pääsemiseksi: valitse sata tavaraa, joista haluat luopua. Yllättävän nopeasti turhaa kamaa alkoikin kerääntyä, eikä pariskunnalla ollut edes vaikeuksia päästä tavoitteeseen.
Tyhjensin viimeksi vanhempieni luona käydessäni vaatekaappia ja sain aikaiseksi kaksi täyttä muovikassillista turhaa roinaa. Vaikka kaukana pölyttyvät tavarat onkin helppo unohtaa, vaivaavat ne mielen salakavalasti perukoilla joskus iltaisin, kun menen nukkumaan. Kaappientyhjennysoperaation jälkeen olo oli kevyt ja helpottunut. Jollakin tapaa siivosin samalla omaa elämääni, pyyhin vanhaa pois, sillä sille ei löytynyt enää sijaa.
Ajattelen, että haluan omistaa ainoastaan asioita, joita rakastan. En mitään ’ihan kivaa’ tai ’mukiinmenevää’.
Lopultahan on niin, ettei materia tee ihmistä onnelliseksi. Muistot, kokemukset ja toiset ihmiset sen sijaan tekevät. Niistä kannattaa pitää kiinni – ei Henkkamaukan viiden euron teepaidasta, jota käytin viisi vuotta sitten.