Olin onnellinen, olen onnellinen.

Ulkona satoi kaatamalla vettä, ilma oli vilpoinen, kaipailin paksumpaa neuletta.

Muutaman sadan metrin kävely metroasemalta kotiin sateenvarjon alla surkeasti värjötellen toi turhankin elävästi mieleen syksyn: kylmän viiman, harmaan sumeat aamut, kivikasvoiset ihmiset, joiden elämänilo tuntui valuvan taivaalta satavan veden mukana viemäristä alas.

Toisaalta minut valtasi lämmin onnellisuuden tunne; kotimaiset omenat runsaina perheeni puutarhassa, oranssihtavat vaahteranlehdet ja lätäköt kuluneella asfaltilla, syysauringon säteet. Paksut, palmikkokuvioidut sukkahousut ja iki-ihanat, korkeavartiset vintage-nauhakenkäni. Ne jalassa ei voi muuta kuin hymyillä typerästi huivinsa sisällä ja kipittää onnellisena juna-asemalla, vaikkei kiire olisikaan.

Syksyisen nostalgisoinnin jälkeen pohjimmainen ajatukseni kuitenkin oli ”nytkö jo”?

Minne kesä katosi? Mitä teinkään sen aikana? Ehdinkö nauttia? Olinko onnellinen? Vietinkö aikaa niiden ihmisten kanssa, joita rakastan? 

Vastaus: nautin. Olin onnellinen, olen onnellinen. Tämän, viimeisen työviikon jälkeen saan yhden kultaakin kalliimman viikon kesälomaa.

Sen aikana kaikki on vielä mahdollista.