Ystävänpäivä ei ole koskaan herättänyt itsessäni sen suurempia tunteita. Miksi ihmisten pitäisi yhtenä päivänä osoittaa rakastavansa toisiaan, kun saman voisi tehdä joka päivä? Eilen löysin kuitenkin oveltani tämän, ja mieleni muuttui hieman:

Ihana, vaaleanpunainen gerbera! En ollut osannut odottaa yhtään mitään, jolloin yllätys oli suurin. Hämmennyksen sekaisella innostuksella aloin valokuvata tätä keväistä ihmettä, joka tuntui täyttävän koko huoneen valolla. Lopuksi asetin sen Iittalan karahviin, parempaa maljakkoa kun en löytänyt. Yllättävän tyylikästä.

Pohdimme koulukaverini kanssa aiemmin päivällä, miksi ystävänpäivä on Suomessa nimenomaan YSTÄVÄNpäivä, kun taas Jenkeissä päivää juhlivat suurimmalla innostuksella rakastavaiset. Kenties nimi on osasyyllinen, mutta mikä muu? Emmekö me suomalaiset osaa olla romanttisia? Epäilen vahvasti.

Mieleeni muistuivat ala-aste, jolloin vaihtelimme kavereiden kanssa pieniä lahjoja (avaimenperiä, tarroja) sekä yläaste, jolloin kiinnitettiin pahvisydämet kaulaan ja halailtiin toisiamme, jonka jälkeen halaaja jätti merkin sydämeen. Hauskoja tapoja, jotka toivat iloa monen päivään.

Innostuin ystävänpäivästä niin paljon, että päätin kerrankin tehdä ruokaa ajan kanssa. En mitään hienoa, vaan sellaista, mitä oman kaapin aineksista nyt saisi kasaan. Päätin tehdä hampurilaisia ja peanut butter -keksejä, joista molemmat onnistuivat loistokkaasti.

Ei ehkä perinteisintä saatikka romanttisinta ystävänpäiväruokaa, mutta who cares?

Tough love.

Minä puolestani olen herkkusuu, oli ystävänpäivä tai ei. Halatkaa toisianne, joka päivä!