new start.
Aloitan blogini ikään kuin alusta, sillä katson sen jotenkin tarpeelliseksi.
Koen, että blogi ei tämänhetkisessä muodossaan vastaa tarpeeksi sitä, millainen itse olen.
Toisinaan stressaan juttujen kirjoittamisesta hirvittävästi, niinkin paljon, että lopulta kirjoitan tylsän jutun vailla pointtia, enkä jaksa edes itse lukea juttua. Kuka muukaan siis jaksaisi lukea tällaisia turhia höpinöitä? Niinpä. Mielestäni ihmisten tulisi tehdä asioita, koska he nauttivat niiden tekemisestä. Ei muiden takia, ei pakon vuoksi, vaan siksi, että se on hauskaa.
Ajattelin aloittaa kertomalla kolme asiaa itsestäni.
Haluaisin olla tyttömäinen, mutta onnistun siinä harvoin täysin. Muutaman mekkopäivän jälkeen sorrun helposti taas turvallisiin Consseihin ja farkkulegginsseihin (voi yök). Kotona nautin salaisesti pyjamanhousuissa ja kuluneissa, ylisuurissa t-paidoissa häälymisestä, vaikka se onkin sosiaalisesti epähyväksyttävää. Toisaalta kamppailen ajoittain itseni kanssa sen suhteen, ottaisinko geelikynnet, hiusten- tai ripsienpidennykset. Suhteeni kaunistautumiseen on siis varsin ristiriitainen ja vaihtelee au naturel -filosofiasta täydellisten 60-luvun eyeliner -rajausten ihannointiin.
Pidän eläimistä. Hassuista, omituisista ja merkillisiä ääniä päästelevistä otuksista. Villisioista, manaateista, saukoista, capybaroista, vesinokkaeläimistä, jäniksistä, oravista ja erityisesti mäyristä. Loppujen lopuksi on aika sama, minkälainen elukka on kyseessä. Hihkun onnesta katsellessani luontodokkareita: naureskelen hullunkurisesti pönöttäville kuningaspingviineille, hämmästelen vuodenaikojen mukaan muuntautuvaa luontoa ja käännän katseeni, kun pieni peuranvasa häviää juoksukilvassa sudelle.
Koiratkin ovat ihania, varsinkin sellaiset, joita voi halata ja paijailla mielin määrin. Nykyiseen elämäntilanteeseeni sopisi paremmin kaverikoira tai hoitokoira, jonka kanssa voisi seurustella silloin tällöin. Kotonani oli aikaisemmin musta labradorinnoutaja, joka ei olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään. Rakastin sitä yli kaiken ja ajattelin, etten halua koskaan toista koiraa. Nyt labbis on mennyt ja kaipaan sitä edelleen. Nykyään ajattelen kuitenkin, ettei mikään toinen koira voi lunastaa sen paikkaa sydämessäni – jokainen on oma persoonansa. Näin ollen olenkin aika innoissani äitini useita kuukausia jatkuneesta pohdinnasta hankkia corgi. Kaipaan karvaista kaveria rinnalleni.
Unelmoin enemmän kuin kuin olisi ehkä sallittua. Uppoudun toisinaan useaksikin tunniksi blogien huumaannuttavaan kuvavirtaan: pinkkeihin macaron -leivoksiin, nauraviin ystäväporukoihin, New Yorkin likaisiin katuihin, täydellisen epätäydellisiin muotikuviin, Eeva Kolun ärsyttävän järjestelmälliseen kotiin. Oma kotini on HOAS:in yksiö, siisti ja valkoinen, mutta armottoman tavallinen. Tunnen oloni kuitenkin onnelliseksi katsoessani ulos ikkunasta ja nähdessäni sinisen (tällä hetkellä tosin pilvisen) taivaan. Tiedän, että saan unelmakotini vielä joskus, nyt ei vain vielä ole sen aika.
Siinäpä teille pari pientä, täysin turhanpäiväistä ja elämää mullistamatonta seikkaa höperöstä ajatusmaailmastani. En oikein vielä tiedä, mistä aion kirjoittaa. Mutta tänään minusta tuntuu siltä, että on hyvä päivä uudistua.
xoxo,
Hanna
