Au revoir, mä muutan keskustaan!
Maanantaiaamuna heräsin yhdeksän aikoihin ja lähdin hakemaan viereisestä S-Marketista muuttolaatikoita, aka banaanilaatikoita.
Viime muutto tuli jotenkin yllättäen, enkä ollut valmistautunut lainkaan, kun vanhempani saapuivat autollaan hakemaan muuttotavaroita. Lopputuloksena sulloin omaisuuteni miljoonaan muovipussiin, joita ilmaantui vähintään kaksikymmentä kappaletta. Kysyin itseltäni kerran jos toisenkin, mistä ihmeestä tätä tavaraa oikein sikiää. Mieleni teki kipata puolet suoraan kaatopaikalle.
Tällä kertaa olin onneksi fiksumpi. Muuttolaatikoita kannattaa muuten hakea kaupoista heti aamusta, jolloin tavarat puretaan hyllyyn. Kassatyttö katsoi silmät pyöreänä vierestä, kun hoipuin silmät sirrissä ja tukka länässä viisi banaanilaatikkoa päällekkäin ovesta ulos. (Ne muuten painaa yllättävän paljon. Näköyhteys muuhun maailmaan on myös hivenen heikko.)
Banaanilaatikot osoittautuivat oivallisiksi muuttolaatikoiksi – tosin mikä tahansa on parempi vaihtoehto repeilevien muovikassien jälkeen. Tilavia, suhteellisen kestäviä, ja mikä parasta, ilmaisia. Varsinainen opiskelijan unelma, siis.
Useampi luonani vieraillut on hämmästellyt kaappejani, jotka pursuavat ruokaa. Eihän sitä koskaan tiedä, koska maailmanloppu koittaa…
Tämän jätän taakseni: 13 neliötä. Tilalle saan kaksi kertaa isomman asunnon omalla rauhalla ja läheltä keskustaa.
Tuleva asuntoni on siis 30 neliötä. Mitä sillä kaikella tilalla tekeekään? Sisälläni asustava pieni artesaani hihkuu jo riemusta. Kukkia, tauluja, värejä, printtejä!
Hyvästi yhteinen keittiö, wc ja suihku. Tervetuloa oma rauha.
Omat kaapit, joissa on ainoastaan omat ruoat ja omat astiat.
Oma suihku, jossa on ainoastaan omat shampooni eikä likakaivo ole koskaan tukkeessa hiuksista ja karvoista.
Oma tila, jossa voin soittaa musiikkia ilman, että häiritsen muita ihmisiä. Voin laulaa ja höpistä itsekseni ilman, että kukaan katsoo oudoksuen.
Oma asunto, johon voin kutsua ihmisiä viettämään iltaa, katselemaan leffoja, kokkailemaan, syömään, nauramaan, pitämään hauskaa.
Oma elämä.
Älkää käsittäkö väärin; soluasuminen on ollut loistavaa, sillä itselleni on sattunut ihanat kämppikset. Aikaisemmassa solussa vietimme paljon aikaa keskenämme ja sain kaksi hauskaa ystävää. Se puolivuotinen on ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista kokemuksistani – olimme kuin perhe.
Oma kämppä on kuitenkin aina oma. Tällaisia me suomalaiset sitten olemme, yksinäisiä susia.
Ei tässäkään sinänsä valittamista ole. Oman huoneen saa sisustaa ihan niin kuin itse haluaa, ja kyllä valkoisesta tilasta taikoo yllättävän viihtyisän.
(Välillä on hyvä muistuttaa itseään.)
Tuleva koti. Ilmassa on pienen jännitysmomentin tuntua, sillä en ole päässyt näkemään asuntoa vielä livenä. Yhtenä yönä näin jo unta uudesta kämpästäni – ihastelimme äitini kanssa keittiön valkeita, puhtaita kaappeja. Täällähän ei tarvitse siivota juuri lainkaan!
Odotan pahinta, mutta toivon parhainta.
