Kun katselen tämän palstani juttuja, tulee olo, että viime aikoina on tullut syötyä hyvin. Kesätyön mukanaan tuoma rahapussin pullistuminen lienee yksi syy tapahtuneeseen.

Sunnuntaina syötiin taas hyvin, tällä kertaa Turussa. Juhlistimme armaan siskoni vanhenemista pitsoistaan kuuluisassa Tintåssa, jonne olen haikaillut jo puoli vuotta Eeva Kolun ja muiden bloggarien innostamana.

Ja pitsaahan sitä sitten syötiin. Valitsin savulohi-feta-pitsan, joka osoittautui nappivalinnaksi, kuten siskonikin osasi jo ennakolta kertoa. Pohja oli ihanan rapsakka ja ohkainen, täytteitä juuri sopivasti, päällä tuoretta rucolaa. Pitsa oli hauskasti soikean mallinen ja tarjoiltiin puisella tarjottimella. Kivaa vaihtelua. Ja jälleen hyvää viiniä, raikkaan kesäistä valkkaria. Mmm.

Eikä jälkiruokana tarjoiltu suklaakakkukaan tuottanut pettymystä. Moussemaisen pehmeä kakkupala oli kivan erilainen, verrattuna perinteisiin mudcake-viritelmiin. Ja mansikoita. Näillä eväillä ei mennä vikaan.

Evästä jäi vähän kotimatkallekin; pitsa oli sen verran runsas, että nappasin loput dogibagiin mukaan. Oli muuten yksi hienoimmista bageista jonka olen saanut, kyllä tätä kelpaa kiikuttaa kainalossa:

Lahjoin siskoa Nudgesta löytämälläni Baggun pussukalla. Myyjä valisti, että se on valmistettu vanhan sohvan nahasta. Isäni vitsaili, että sohva oli varmaan valmistettu sitten vanhan lehmän pehvasta.

Kotimatkalla Helsinkiin luin siskolta lainaamaani Siri Hustvedtin kirjaa The Summer Without Men ja mietin syntyjä syviä. Lippumyyjä oli ymmärtänyt kommentini ”ei sitten lastenvaunuun” sillä, että haluan täydellisen hiljaisuuden ja varasi paikan kahden hengen kopista, jossa sain istua omassa ylhäisyydessäni koko matkan. 

Katselin ikkunasta sateista pääkaupunkia, ja mietin jälleen kerran, kuinka onnellinen olenkaan, kun saan asua täällä. Miten ihana kaupunki, ja mä asun täällä. Aina sitä ei huomaa, kun on mukamas niin kiire.

Onneksi välillä havahtuu, ja muistaa.

(Pahoittelut muuten sumeista kuvista. Aina ei jaksa räpsiä järkkärillä.)