Sain perjantaina kunnian päästä katsomaan Frida Hyvösen keikkaa ystäväni avecina Korjaamolle. Olin kyllä lukenut vahvasta naisartistista lehtien jutuista ja netistä, mutten koskaan kuunnellut hänen musiikkiaan. Näin ollen en siis edes osannut odottaa, mitä tuleman piti.

Otimme ratikalla suunnan Töölöön kymmenen aikoihin. Onneksi tulimme paikalle ajoissa, sillä lämppärinä soitti ihana Aino Venna (kuin myös uusi tuttavuus minulle), jonka tummanpuhuvaa, melkeinpä miehekästä ääntä ei voinut kuin ihailla.

Vennan esityksen jälkeen siirryimme salakavalasti melkein eturiviin kamerat käsissämme. Flanellipaidassa ja hatussa tuli tukahduttavan kuuma, ja edessä seisovalla tytöllä oli aivan liikaa tuttua hajuvettä, jonka nimeä en kuitenkaan muistanut sillä hetkellä.

Ja sitten tuli Frida. Joka oli aivan loistava, hauska ja ihana. Mieleeni tuli koomikon ja tarinankertojan risteytys.

Frida on yhdistelmä Ola Saloa, Regina Spektoria sekä The Soundsin Maja Ivarssonia. Paitsi ettei Frida ole kukaan näistä, vaan Frida. Ne sanoitukset! Ja ne vitsit. Jokainen vitsi oli tarina, joka johti uuteen kappaleeseen. Niin kuin esimerkiksi tämä:

”Näen omenapuita, joissa on omenoita. Isovanhempani pitävät omenapuistaan hyvää huolta. Nyt he ovat menneet, mutta omenapuut ovat jäljellä.

Haluan poimia omenoita. Takapenkilläni on pari muovipussia, joilla olen vienyt kaljatölkkejä kierrätykseen.”

Ja biisi alkaa, jatkaa tarinaa luontevasti.

Keikka oli loistava. Meillä kävi aivan mieletön munkki, kun pääsimme niin eteen, ja viimeisten biisien ajaksi jopa etummaisiksi. Frida oli todella monipuolinen, tunnelma vaihteli haikeasta surusta raivon kautta iloon.

Ystävä sai julisteen, ja oli onnellinen. Minä sain uuden musiikkituttavuuden, ja olin onnellinen. Varsin onnekas päivä siis.