”Purista sitä pötköä” ja muita sushi-viisauksia

Viime tiistaina tähän aikaan illalla oli jännät paikat. Aloittelimme nimittäin ystäväni kanssa (kumpikin ensimmäistä kertaa elämässään) sushin tekoa.

 
Miten tähän päädyttiin? Kävimme jonkin aikaa sitten ystävän syntymäpäivien tiimoilta ulkona syömässä, ja tuolloin valittelimme, miten kotona tulee kokkailtua jotakin jännää tai edes uutta niin hävettävän harvoin. No, sushipötköistä vasta jännitystä saatiinkin!
 

 

 
Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka tekevät sushia. Sushin teko vaatii kärsivällisyyttä, aikaa, osaamista, tietoa ja taitoa… Miten väärässä olinkaan.
 
Sushin tekeminen oli oikeastaan naurettavan helppoa. Käytössämme oli tavallista puuroriisiä, joka ensin keitettiin. Riisiä ei parane keittää liian pehmoiseksi, sillä muuten sen suutuntuma tuskin on kovin miellyttävä. Sekaan heitettiin etikkaa, suolaa ja sokeria, ja tahmainen seos oli valmis. Ei muuten kannata lorottaa ihan hirvittävästi sitä etikkaa; tulee helposti aika pistävä maku. Ja se haju!
 

 
Leväpaperi oli hirvittävän ohut. Oikeastaan koko homman vaikein vaihe taisi olla kökköisen riisimassan levittäminen tasaisesti paperille. Väliin kääräisimme wasabia, lohta ja kurkkua. Mmm.
 
Koska riisiä oli ihan runsaasti, teimme tavallisten maki-rullien lisäksi muutaman nigirin. Ystäväni kokeili myös neliskulmaisten makien painelemista, mutta pyöreinä sushien muoto säilyi paremmin.
 

 

 
Niistähän tuli ihan täydellisiä! Ekat sushit, jei. Ja törkeän hyvää.
 
Jostain syystä pötköjen pyörittely sai mielikuvituksen valloilleen, ja ruoanlaiton yhteydessä pääsi yksi jos toinenkin naurun pyrskähdys. Ehdotin ystävälleni, että hän voisi ottaa illalla poikaystävänsä vastaan Sinkkiksen Samanthan tapaan:
 

 
Mieleen jäi pyörimään idea sushibileistä. Harmi vain, etteivät toisen sukupuolen edustajat pahemmin innostu itämaan naposteltavista herkuista. Taitaapa jäädä siis jälleen kahden hengen pippaloiksi – mikä ei ole ollenkaan hullumpi idea sekään.