Deadline ei tapakaan
Mitään en oppinut professori Fieldiltä, joka viime lukukaudella hoki it’s all about time management. Tai ehkä jotain häneltä opin, mutta en tuota aika tärkeää juttua. Viime yönä palautimme erään huuhaacoolhuntingtutkimuksen kolme tuntia deadlinen jälkeen. Ei kuoltu. Oikeastaan virallinen deadline oli jo kolme päivää sitten, mutta koska ”halusimme tehdä tehtävän hyvin”, pyysimme lisäaikaa. Krhm.
Viime perjantaina sain olla oikein ylpeä itsestäni, kun palautin materiaalitutkimustehtävän tuntia ennen määräaikaa. Jotkut nuoret olisivat varmaan viettäneet lämpöisen perjantai-illan mieluiten ulkona kavereiden kanssa, mutta minäpä opiskelin, koska en sitä aikaisemmin tehnyt. En esimerkiksi sen viimeisen kahden kuukauden aikana, kun olen tehtävänannosta tiennyt.
Huippuhetkeni deadlinen kanssa pelleilyssä oli pari viikkoa sitten, kun oli määrä palauttaa essee. Koska tehtävä piti palauttaa yliopiston nettisivuilla olevaan BeeP-systeemiin ajattelin, että ehkä palautuskansio menee jotenkin kiinni keskiyöllä, eikä tehtävää pystyisi myöhässä palauttamaan. Osittain tämä oli psykologista omien rajojen (ja kuoleman rajan?) testaamista, sillä yön aikana kansio täyttyi muista viime hetken esseistä. Mutta onhan se nyt siistiä, että palautuskansiossa nimeni ja esseeni perässä lukee lähetetty klo 00.00.
Muista deadlineista olen selvinnyt nipinnapin, mutta täällä Lilyssä olleesta haasteesta myöhästyin pahemman kerran. Sunnuntaihin mennessä minun oli tarkoitus kertoa ummet ja lammet niistä ruokailmiöistä, jotka haluaisin täältä Italiasta Suomeen rantautuvan. No, onneksi se ei ole niin vakavaa, yhdestä haasteesta myöhästyminen.
Niin sitä luulisi, että Italia ikivanhojen, erityisten ruokaperinteiden ja tarkkaan valittujen raaka-aineiden maana jättäisi minuun jälkensä herkullisten reseptien ja makujen muodossa, mutta ei. En pidä pastasta (eikä täällä kärjistetysti juuri muuta syödä), ja olen alkanut kyllästyä oliiveihin, tomaatteihin ja basilikaan eli ennen tänne muuttoa rakastamiini makuihin. Minusta parasta täkäläisessä ruokakulttuurissa on modernimmat jutut. Huomautan silti, että asun Milanossa, joka ei ehkä ole paras paikka Italian ruokakulttuuriin rakastumiseen. Mutta kokemukseni ovat 8 kuukauden milanolaisuuden jälkeen nämä.
(Kirsikoita, hunajapaahdettuja manteleita, pikkutomaatteja ja variaatio Suvi sur le vifin lempisalaatista)
1) Yhteisölliset lounaspiknikit kampuksen pihalla. Ruokatauko on noin klo 13-14, jolloin aurinko porottaa ihanan lämpimästi. Mikään ei virkistä kesken koulupäivän niin kuin piknik kavereiden kanssa. Yleensä opiskelijat hakevat lounaansa kampuksen ympärillä olevista kymmenistä leipomoista ja ravintoloista, mutta itselläni on usein omat eväät. Asun sen verran lähellä yliopistoa, että voisin mennä kotiin syömään, mutta en halua! Ainoastaan silloin jos sataa, ja se on harvoin. Käytännössä pikniklounas olisi aika mahdoton rantauttaa Suomeen pelkästään sääolosuhteiden takia. Sillä sekin on mielestäni hyvä perinne, että kesäkuukaudet ei opiskella. Mutta syys- ja toukokuu ovat yleensä ihan oivia piknikaikoja kotimaassakin.
(Kumma kyllä, en löytänyt muita kuvia kuin tämän puoli vuotta vanhan, vaikka olen viikon sisälläkin käynyt jo kahdesti aperitivoilla)
2) Aperitivo-kulttuuri. Tämän kanssa on vähän niin tai näin, että haluaisinko oikeasti tämän perinteen Suomeen. Suurena vaarana olisi nimittäin alkoholin liikakäyttö ja lihominen. Mennään aperitivoille tarkoittaa suomeksi siis sitä, että mennään melkein mihin tahansa kuppilaan klo 18-22 (happy hour), valitaan listalta juoma (suosituin on Aperol Spritz, mutta mitä tahansa kaljasta cosmopolitaniin saa), ja syödään buffet-pöydästä haettavia tai tarjoilijan pöytään tuomia ruokia. Hintaa aperitivoilla on 6-12 euroa. Oikeasti idea olisi syödä aperitivolla vain hieman ikään kuin herätelläkseen ruokahalua, ja mennä vielä illalliselle, mutta opiskelijabudjetilla seisova pöytä kannattaa hyödyntää ähkyyn asti.
Viikon paras: isosisko tulee torstaina kylään! Luvassa ainakin yhteistreenejä meidän boksilla, sekä niitä piknikkejä ja aperitivoja.